Liisa Enwaldin mielestä virsien uudistaminen ei saisi olla itsetarkoitus.
Kesytetyt virret
Virsiä uudistettaessa Jumala on pienentynyt ja helvetti lähes kadonnut.
Liisa Enwaldilla on ollut lapsuudestaan lähtien läheinen suhde virsiin. Äiti ja sijaiskanttorina toiminut ukki soittivat ja lauloivat niitä kotona ja Enwald itse opetteli soittamaan pianoa koraalikirjasta. Kun linja-automatkalla tuli paha olo, virsien veisaaminen auttoi.
— Virret ovat pysyneet tärkeinä läpi elämän, vaikka muuten suhteeni uskontoon on heitellyt. Nykyisin harrastan kirkkolaulua ja olen kiinnostunut virsistä runoutena.
Enwald on ammatiltaan kirjallisuudentutkija, ja yhdessä kollegansa Tuula Hökän kanssa hän on toimittanut kirjan Virren virtaa (Kansanvalistusseura 2010). Kirjan artikkeleissaan Enwald käsittelee muun muassa virsien taivas- ja helvettinäkyjä ja virsirunojen uudistamista.
Hän on käynyt läpi uusimman, vuoden 1986 virsikirjan kokonaan ja lukenut sen rinnalla vuoden 1701 virsikirjaa. Joidenkin virsien historiaa ja muuttumista hän on jäljittänyt virsikirjasta toiseen.
Silmiinpistävin muutos on ulkoinen: virret ovat aikojen saatossa selvästi lyhentyneet. 20–30-säkeistöinen virsi ei entisaikaan ollut mikään harvinaisuus.
— Mutta silloin saarnakin saattoi kestää tunnin. Ihmiset malttoivat viipyä näiden asioiden äärellä kauemmin.
Nykyisen virsikirjan vanhin virsi on 320, joka on peräisin 300-luvulta. Sen vanhaan hymniin pohjautuva teksti on Lutherin tekemä, Agricolan suomentama ja Jaakko Finnon muokkaama ja julkaistiin jo ensimmäisessä suomalaisessa virsikirjassa vuonna 1583. Uusimmat virret ovat 1980-luvulta.
— Vanhaa kerrostumaa virsikirjassa ovat yleensä kirkkovuoden suurten juhlien virret, kiitosvirret ja kuolemaa ja iankaikkisuutta käsittelevät virret, Enwald toteaa.
Hyvä virsiruno on Liisa Enwaldin mielestä selkeä, kieleltään ja riimittelyltään luonteva, mieleenjäävä, iskevä — ja tietysti laulettava. Mutta jotakin muutakin tarvitaan, jotta virsi kestäisi sukupolvesta toiseen.
— Pitkäikäisimmät virsitekstit ovat yleensä niitä, joiden rukoilija-minään on helppo samastua. Niissä käsitellään perimmäisiä kysymyksiä ja ihmiset kokevat saavansa niistä lohtua. Jotkut virret kulkevat suvuissa. Mitä useammin niitä veisataan, sitä paremmin ne opitaan ja muistetaan ja sitä enemmän niitä taas käytetään.
Virsirunoissa näkyy Enwaldin mukaan maailman muuttuminen. Sodat, nälänhätä ja kulkutaudit puuttuvat uusista tai uudistetuista virsistä. 1800-luvun lopun virsissä oli esillä kansallisuusaate, uusissa virsissä näkyy esimerkiksi työelämä ja maantieteellisten rajojen kaatuminen.
— Uusissa virsissä painotetaan yhteisöllisyyttä ja eettisyyttä, mutta usein ilman kovin selvää kristinuskon sanomaa. Me-henki ulottuu laajemmalle kuin kristittyjen yhteisöön, Enwald toteaa.
Hän huomasi myös, että teologiset vastakohdat, esimerkiksi helvetti ja taivas tai synti ja pelastus, ovat virsisanoituksissa lieventyneet tai jääneet kokonaan pois. Eikä synnistä muutenkaan kovin paljon puhuta.
— Minulle jäi sellainen vaikutelma, että mutkia on oiottu ja jylhät vuoristot latistettu tasangoiksi, Enwald tiivistää.
Hän puhuukin virsien kesyyntymisestä.
— Nykyvirsikirjassa helvetti ei ole kasvatuksen eikä pelottelun väline. Edes sanaa ”helvetti” ei juuri löydy. Parissa kohtaa se mainitaan, mutta muuten käytetään kiertoilmauksia kuten ”iäinen vaiva”. Taivas ei onneksi ole kadonnut mihinkään. Siitä on paljon virsiä ja virsien loppuhuipennuksia.
Vanhojen virsien tuomion Jumalan on syrjäyttänyt armahtava Jumala.
— Jumala on arkistunut ja pienentynyt, Jeesus kuvataan ihmisenä. Mihin katosi Jumalan kaikkivaltius, voima ja kirkkaus, joka vanhoissa virsissä tulee esiin?
Jumalakuvan muutosta havainnollistaa Enwaldin löytämä esimerkki siitä, kuinka kielikuvaa ”Herran käsi” käytetään. Uudessa virsikirjassa todetaan Anna-Mari Kaskisen sanoin: ”Herra, kädelläsi asua mä saan, turvallisin käsi päällä maan.” Vielä edellisessä, vuoden 1938 virsikirjassa kuvataan aivan toisenlaista kättä: ”On Herran käsi ankara, se painaa meitä raskaana, ei sääli eikä säästä.”
— Osaksi tähän voi olla syynä se, että uuteen kirjaan haluttiin lapsille tarkoitettuja virsiä. Niihin sopii pieni, hellä Jumala.
Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut: sovinnainen perhekäsitys. Enwaldin mukaan myös uudempien virsien perhe on isän, äidin ja lasten muodostama ydinperhe. Hänen mielestään mikään ei estäisi käsittelemästä virsissä erilaisia elämäntilanteita, mutta sinkkuvirsiä ei virsikirjassa ole ja samaa sukupuolta olevien parisuhteet taitavat olla vielä tabu.
Uusi virsikirja täyttää tänä vuonna 25 vuotta, joten kovin uusi se ei enää ole. Silti jotkut eivät ole vieläkään sitä hyväksyneet ja toiset taas pitävät sitä jo vanhentuneena.
— Muutos kuuluu käyttörunouteen, jota virretkin ovat. Toisaalta virsiuudistukset tulevat aina vähän jälkijunassa maailman muuttumiseen nähden. Lisäksi virret ovat jo luonnostaankin vähän takakenossa: konservatiivisuus kuuluu niiden olemukseen, eikä uudistus saisi olla itsetarkoitus, Liisa Enwald pohtii.
— Virret ovat perinteen kannattelema laji ja ne itse kannattelevat perinnettä.
Yksi virsien kannattelema perinne on hengellinen kieli.
— Perinteisen kielen oheen kaivataan tietysti jatkuvasti uudempia ilmaisuja. Virsiuudistuksessa karsittiin paljon kaanaankielisiksi koettuja sanoja ja sanontoja, mutta on niitä vielä jäljelläkin: vaikkapa sielu, laupeus, virvoittaa, kirvoittaa, kilvoitella, Karitsa, armon aurinko ja armon kaste. Tällaiset saisivatkin säilyä, ei niitä pysty millään korvaamaan, Enwald sanoo.
Hän lisää, että silloin kun käsitellään perimmäisiä kysymyksiä virsi on ajaton.
— Syyllisyyden, katoavuuden ja kuoleman äärellä ei ole perinteisyyden ja ajankohtaisuuden vastakohtaa. Näissä tilanteissa hyvä virsiruno puhuttelee ja lohduttaa.
Keskiverto kirkon jäsen osallistuu jumalanpalveluksiin harvoin. Koulujen aamuhartaudet ovat ajat sitten muuttuneet päivänavauksiksi eikä niissä enää veisata virsiä. Monen suomalaisen virsien tuntemus jää Suvivirteen ja pariin jouluvirteen. Silti Liisa Enwald ei usko, että virret olisivat katoamassa suomalaisten elämänpiiristä.
— Vaikka harva käy kirkossa, virsi on esillä muuten. Niitä levytetään paljon ja on virsikaraokea, virsitietokilpailuja ja muuta.
Monilla virret kantavat muistoja lapsuudesta asti. Enwaldin mielestä virsiä pitää hengissä myös yhdessä veisaamiseen liittyvä yhteisöllisyyden ja osallisuuden kokemus. Hän muistuttaa, että jos virret menetetään, menetetään jotain olennaista.
— Luterilaisuuden ydin on ollut se, että kaikki saavat veisata omalla kielellään ja osallistua jumalanpalvelukseen. Virret ovat rukousta.
Jaa tämä artikkeli: