Kevään valo huikaisee
Kevät on minulle paras vuodenaika. Pitkän, kylmän ja lumisen talven jälkeen saamme taas kokea, mitä on kevät, heräävä luonto ja valo. Valo ei ole koskaan muulloin sellaista kuin keväällä. Se häikäisee ja huikaisee. Se yllättää kirkkaudellaan. Tuntuu kuin se paistaisi sielun syvimpään sopukkaan asti, valaisisi ja herättäisi elämään.
Muistan, miten hartaasti murrosikäisenä odotin kevättä ja miten harmistuin ja masennuin, kun vappuna satoikin lunta, niin että koko maa oli valkoisena. Takatalvi hiipi ihan sieluun asti. Onneksi äiti huomasi pahantuulisuuteni ja osasi lohduttaa. Tämä lumihan sulaa hetkessä. Ei siitä kannata masentua.
Nykyisin ajattelen ihan toisella tavalla. Kevät saisi tulla mahdollisimman hitaasti ja kestää kauan. Haluaisin nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Jos minulta kysyttäisiin, niin aikakin saisi kulua keväällä hitaammin. Mutta ei — heräävällä luonnolla niin kuin nuorella ihmiselläkin on kiire kukkimaan ja kypsymään. On kiire kesään, on kiire eteenpäin. Sellaista on elämä.
Monet ihmiset masentuvat keväällä. Minua masentaa enemmän marraskuu. Kevät saa sisimpäni puhkeamaan riemuun. Tunnen syvää kiitollisuutta elämästä, siitä että saan elää, nähdä ja kokea uuden kevään. En tiedä, montako kevättä on jäljellä elämäni helminauhassa. Koen, että hyvä elämä on lahja, jonka olen saanut ilman omaa ansiotani Jumalan suuresta hyvyydestä.
Keväällä en voi olla ajattelematta Jumalan luomistyötä ja luomakunnan tulevaisuutta. Voi kunpa me ihmiset osaisimme elää niin, että tulevatkin sukupolvet saisivat nauttia ihanista keväisistä päivistä, linnunlaulusta ja kauniista luonnosta!
Kevään kirkkauteen ja luonnon eloon heräämiseen liittyy meillä Pohjolassa pääsiäinen ja ylösnousemus. Tämän vuoden pääsiäinen oli valoisuudessaan ja lämpimyydessään vertaansa vailla. Sen rinnalla voi vain aavistella, millainen on todellinen ylösnousemus — se josta Raamatussa puhutaan ja joka ylittää kaiken sen, mitä täällä maan päällä olemme kokeneet.
Jaa tämä artikkeli: