Utelias suhtautuminen. Pääkaupunkiseudulla uskontoon suhtaudutaan myönteisesti ja avarakatseisesti.
Kevyesti uskonnolliset
Uskonnollisuus muuttuu mutta ei katoa.
Teksti Kaisa Halonen
Kuvitus Hans Eiskonen
Tervetuloa pääkaupunkiseudulle! Täällä eletään avarassa maisemassa – ainakin, jos uskonnollisia käsityksiä katsotaan.
– Pääkaupunkiseudulla uskontoon suhtaudutaan myönteisesti, uteliaasti ja avarakatseisesti. Poikkeuksellisen moni ilmoittaa olevansa uskonnollisesti liberaali. Myös muihin uskontoihin suhtaudutaan suvaitsevammin kuin muualla Suomessa, tiivistää Kirkon tutkimuskeskuksen vt. johtaja Kimmo Ketola.
Suvaitsevaisuudellakin on tosin rajansa: jyrkkien näkemysten tuputtamista vieroksutaan, on kyse sitten vapaa-ajattelijoista tai Jehovan todistajista. Eikä luterilaisen enemmistökirkonkaan konservatiiveille lämmetä.
Vielä tällä hetkellä pääkaupunkiseutu näyttää selvästi muuta Suomea maallistuneemmalta, mutta Ketolan mukaan kehityksen suunta on sama kaikkialla. Se, mikä nyt on totta täällä, tapahtuu pian muuallakin Suomessa. Käyrät kulkevat kaikkialla samaan suuntaan: kirkosta eroaminen lisääntyy, katsomukset liberalisoituvat ja erilaisten uskonnollisten yhteisöjen määrä kasvaa.
Jeesus on Jumalan Poika. Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Jeesus syntyi neitseestä. Tuskinpa, jos sitä Aleksanterinkadulla tai Tikkuraitilla kulkevilta kysytään. Pääkaupunkiseudulla, erityisesti Helsingissä, yhä harvempi uskoo perinteisiin kristillisiin oppeihin.
– Mutta se, että ei usko tiettyihin oppeihin, ei välttämättä tarkoita ateismia eikä varsinkaan kirkkokielteisyyttä. Monella sellaisellakin, joka ei itse usko, on myönteinen suhde kirkkoon ja uskontoon, Kimmo Ketola kertoo.
Kristinuskon opinkappaleita ei välttämättä myöskään korvata muilla, esimerkiksi uushenkisillä uskomuksilla. Pääkaupunkiseudulla suhtaudutaan epäilevästi myös esimerkiksi astrologiaan, ufoihin, enkeleihin ja henkiparantamiseen.
Ketola huomauttaa, että uushenkisyys ei ylipäätään ole niin voimakas ilmiö kuin monet olettavat.
– Se, mikä sen tekee kestäväksi, on yksilön oman kokemuksen korostaminen. Esimerkiksi meditaatio ja jooga mahdollistavat tekniikoita, joilla voi vaikuttaa omaan kokemiseen ja olemiseen, terveyteen ja hyvinvointiin.
Samanlainen juonne on näkyvissä myös perinteisissä kirkoissa. Brittiläinen uskontososiologi Gordon Lynch on kutsunut sitä progressiiviseksi hengellisyydeksi. Siinä omaa perinnettä pyritään tulkitsemaan uudelleen niin, että kiinnitetään huomiota esimerkiksi yksilön kokemukseen, naisten asemaan ja ympäristökysymyksiin.
– Meillä se näkyy esimerkiksi hiljaisuuden viljelyn, meditaation ja rukouselämän korostamisena, Ketola kertoo.
"Liberaalien määrä on kaikkialla kasvussa."Kimmo Ketola |
Toisentyyppistä kristillistä kokemuksellisuutta edustavat uuskarismaattiset yhteisöt kuten Suur-Helsingin Seurakunta Suhe. Niiden määrä on kasvanut 1980-luvulta alkaen. Ketola selittää uuskarismaattisuuden vetovoimaa sillä, että se on elämyksellistä, ruumiillista ja tunteisiin vaikuttavaa. Monet tosin vierastavat karismaattisten piirien konservatiivisuutta.
Konservatiivisuudelle ei pääkaupunkiseudulla näyttäisi muutenkaan olevan suurta kysyntää – niin kuin ei muuallakaan Länsi-Euroopassa. Kirkon tutkimuskeskuksen Gallup Ecclesiastica -kyselyyn vastanneet esimerkiksi katsovat, että kirkon tulisi uudistaa rohkeammin oppiaan nykytiedon valossa ja olla suvaitsevaisempi seksuaalivähemmistöjä kohtaan.
Sen sijaan vain harva oli sitä mieltä, että kirkon tulisi pitää kiinni perinteisestä opetuksestaan, olla nykyistä suvaitsevampi naispappeuden vastustajia kohtaan tai olla voimakkaammin evankelioiva.
Kirkon liberaalien ja konservatiivien erimielisyydet ovat viime vuosina kärjistyneet nimenomaan pääkaupunkiseudulla. Kimmo Ketolan mukaan polarisaatio näkyy nyt vahvimmin täällä, mutta on tulossa muuallekin.
– Mitataanpa suomalaisten kirkko- ja uskontosuhdetta millä tavalla tahansa, nähdään, että liberaalien määrä on kaikkialla kasvussa. Kyse ei siis ole vain joistakin julkisuudessa esiin nousseista henkilöistä ja heidän mielipiteistään, vaan voimasuhteet ovat oikeasti muuttuneet.
Ketola antaa esimerkin: Päivi Räsäsen kommenteille ei juuri kukaan olisi 20 vuotta sitten lotkauttanut korvaansa. Nyt, kun suomalaisten ajatusmaailma on vaivihkaa heilahtanut toisenlaiseksi, Räsäsen puheenvuorot herättävät sekä huomiota että ärtymystä.
Tervetuloa kirkkoon ensi sunnuntaina. Siellä on aika tyhjää. Helsinkiläisistä vain kolme prosenttia käy jumalanpalveluksessa kerran kuussa tai useammin. Omaan seurakuntaansa on jossakin yhteydessä vähintään kuukausittain noin joka kymmenes helsinkiläinen kirkon jäsen. Samaa luokkaa ovat osallistumisprosentit myös Vantaalla. Espoolaiset ovat hieman aktiivisempia.
Sen perusteella, kuinka usein suomalaiset osallistuvat seurakunnan toimintaan, Kirkon tutkimuskeskus on jakanut heidät neljään ryhmään: vähintään kuukausittain osallistuviin aktiivijäseniin, muutaman kerran vuodessa osallistuviin sosiaalisiin jäseniin, kerran vuodessa tai harvemmin osallistuviin aatteellisiin jäseniin ja osallistumattomiin.
Suurin joukko, noin puolet kirkon jäsenistä, osallistuu seurakunnan toimintaan kerran vuodessa tai harvemmin. Vähiten on aktiivijäseniä.
Kirkonmenot tuskin loppuvat, vaikka vain harva sinne tulisi lähteneeksi.
– Kirkko ja uskonnolliset yhteisöt eivät tule toimeen ilman sosiaalista ulottuvuutta, sitä, että oikeasti kokoonnutaan yhteen. Pelkästään virtuaalinen tai yksityinen uskonnonharjoitus säilyy heikosti. Uskonnon täytyy ankkuroitua johonkin konkreettiseen yhdessä tekemiseen, Ketola arvioi.
– Mutta jokaisen, joka mieltää kuuluvansa porukkaan, ei tarvitse osallistua yhtä aktiivisesti. On paljon niitä, jotka osallistuvat hyvin harvoin, mutta ovat silti hengessä mukana. He liittävät kirkon omaan identiteettiinsä ja haluavat tukea kirkon toimintaa verorahoillaan. Kirkon haasteena onkin puhua niin, että he eivät koe itseään ulkopuolisiksi.
Uskonnon muutos näyttäisi Kimmo Ketolan mukaan tapahtuvan juuri harvoin osallistuvien ryhmässä. Ne, joiden kirkkosuhde on epävarma tai etäinen, saattavat vielä tällä hetkellä määritellä itsensä luterilaisiksi tai kristityiksi. Käytännössä heidän elämässään ei tarvitse juuri minkään muuttua, että he klikkaisivat itsensä eroon kirkosta ja alkaisivat kutsua itseään uskonnottomiksi.
Uskonnoton identiteetti on yleistynyt erityisesti vuoden 1980 jälkeen syntyneillä. Noin puolet heistä kertoo olevansa ateisteja. Yhä useampi heistä myös on harkinnut kirkosta eroamista – tai jo eronnut, sillä kirkosta eroaminen on yleisintä nuorten aikuisten keskuudessa.
Silti Kimmo Ketola väittää, että uskonnot eivät ole katoamassa mihinkään. Esimerkiksi kristinuskosta ei yleensä suoraan hypätä tietoiseen ateismiin, vaan monet jäävät jonkinlaiseen välimaastoon. Ketola kutsuu sitä kevytuskonnollisuudeksi. Siihen ei kuulu pitkää listaa opinkappaleita, ei hirveän aktiivista osallistumista eikä välttämättä persoonallista jumalaakaan.
Mutta voiko ajatella näin ja samalla mieltää olevansa osa kristillistä perinnettä ja yhteisöä? Se on Ketolan mukaan kirkoille kohtalonkysymys.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Uudet startup-tyyppiset seurakunnat tarjoavat elämyksiä
HengellisyysMessuissa haetaan rockkonsertin tai elokuvien tunnelmaa. Luterilainen Agricola-messu haluaa olla helposti lähestyttävä mutta uskon kanssa tosissaan.