Kiekkosankari kaukalon laidalta
Timo Jutila haaveilee vielä yhdestä MM-kullasta. Hän uskoo, että se on mahdollista jo tänä vuonna.

Timo Jutila haaveilee vielä yhdestä MM-kullasta. Hän uskoo, että se on mahdollista jo tänä vuonna.

Kiekkosankari kaukalon laidalta

Timo Jutila kaipaa pukukopin tunnelmaa.

Reilu viikko ennen MM-kisoja suomalaisen jääkiekon suuri persoona Timo ”Juti” Jutila elää hektistä aikaa.

— Välillä tuntuu, että tiedän hädin tuskin mikä päivä on, mutta ei minun tarvitsekaan tietää. Tärkeintä on, että tiedän, mitä seuraavana päivänä tapahtuu.

Haastattelun lomassa jääkiekkomaajoukkueen joukkueenjohtajana työskentelevän Jutilan on puhuttava puhelimessa Kalervo Kummolan ja ”emännän” kanssa. Silloin kun Jutila ei ole äänessä, hän haukottelee. Kaikesta huolimatta tunnettua puheenpartta ryöppyää ja mies tuntuu olevan liekeissä varsinkin silloin, kun saa puhua jääkiekosta.

Timo Jutila ei osaa edes kuvitella, mitä hänen elämänsä olisi ilman jääkiekkoa. Tampereella kasvanut Jutila aloitti kiekkoilun Tapparassa ja pelasi ensimmäisen SM-liigapelinsä 16-vuotiaana. Hän kävi kauppaopiston, mutta oikeasti jääkiekko oli ainoa vaihtoehto.

— Ura vaan tuli. Nykyiseen verrattuna jääkiekko oli silloin amatööritouhua. Jos et ollut töissä, opiskelit sen lisäksi, että pelasit. Se oli sellaista puoliammattilaisuutta.

Jutila tietää olevansa onnekas. Moni haaveilee jääkiekkoilijan urasta, mutta harvalle siitä tulee ammatti.

— Suurin kiitos siitä, että juuri minusta tuli ammattilainen, kuuluu äidille ja isälle. He veivät ja toivat, ostivat vehkeet ja huolehtivat kaikesta. Myös pelikaverit ovat olleet hyviä, samoin valmentajat. Kaikki on tapahtunut onnellisten tähtien alla. Siksi kaikki on ollut mahdollista.

Maailmaa avartamassa

Nuorena Timo Jutila haaveili kahdesta asiasta: kunpa saisi pelata Tapparassa ja Suomen maajoukkueessa. Rahakkaitten NHL-sopimusten perään Jutila ei haikaillut, mutta NHL:ssä pelaamistakin hän pääsi kokeilemaan.

— NHL:ssä pelasin yhden kauden, noin kymmenen peliä, ja loppuajan olin farmiliigassa. Hienoa, että tuli sinnekin lähdettyä.

Yhdysvaltoihin lähtö pakotti myös itsenäistymään.

— Oli siellä 19-vuotias välillä aika ihmeissään. Kaikki piti hoitaa itse. Suomessa oli tottunut siihen, että äiti pesi pyykit ja kun tuli kotiin, ei muuta kun pastaa koneeseen ja huilaamaan, Jutila kuvailee.

Myöhemminkin Jutilalle tarjottiin mahdollisuutta lähteä Yhdysvaltoihin, mutta tarpeeksi hyvää sopimusta ei tullut. Sen sijaan Jutila lähti ensin Ruotsiin ja sitten Sveitsiin.

— Sveitsissä tuli mestaruus, se oli hieno kausi. Lapset olivat kuitenkin silloin pieniä, ja heille se oli pitkä vuosi. Oli kieliongelmaa sun muuta.

— Ruotsissa vietetty vuosi oli taas ihan jäätävän hyvä. Neljä vuotta siellä meni, ja siinä ajassa oppi suht hyvin kielenkin. Sain paljon ystäviä, ja olen vieläkin tekemisissä niitten ihmisten kanssa, joihin silloin tutustuin. Reissaaminen avartaa, se on ihan totta.

Nykyisin Timo Jutila asuu Vantaalla. Tänne häntä ei kuitenkaan kuljettanut kiekko vaan nainen, nykyinen vaimo.

Toisinaan ollaan sankareita

Jääkiekkoilijana Timo Jutila on ollut taitava ja menestynyt, mutta hän on tehnyt monta asiaa hieman toisin kuin muut. Ensinnäkään Jutila ei ollut ratkaisumaaleja laukova hyökkääjä vaan puolustaja, joka avasi peliä ja tuki joukkueen hyökkäyksiä. Hän ei ole tullut tunnetuksi jäähyaitioon päätyvänä kuumakallena, saati kiiltokuvapoikana, joka esittelisi lehtien palstoilla perhettään, urheiluautojaan tai kotiaan.

Sen sijaan Jutila on ollut jääkiekkomaailman perusjamppa, jota on välillä juhlittu kansallissankarina, mutta jolle on myös pudisteltu päätä ja naurettu. Toisinaan on tullut hehkutusta, toisinaan arvostelua. Huikean menestyksen lisäksi monet muistavat paheksutut kuvat, joissa Jutila tykittää nuuskaa istuessaan samassa aitiossa presidentti Tarja Halosen kanssa, ja viime kevään MM-juhlinnan jälkimainingit.

Mutta miltä on tuntunut tehdä työtä, jolla on niin paljon merkitystä niin monelle? Työtä, joka saa miehet halaamaan, mummot jännäämään ja ihmismassat toreille laulamaan?

— Jaa-a, en ole ikinä ajatellut sitä noin. Jääkiekko nyt vaan on tunteita herättävä laji. Toisena päivänä ollaan sankareita, toisena antisankareita. Sellaista se on.

Jutilan peilistä ei katso kansallissankari, mutta saavutukset tuntuvat hänestä yhä hyviltä.

— Kovin saavutus urallani oli vuoden 1995 maailmanmestaruus. Ei sitä tarvitse edes perustella. 1994 Lillehammerissa voitto oli tosi lähellä, ja sitten seuraavana vuonna se napsahti. Ja viime keväänä vielä uudestaan.

Voittaminen on yhä Jutilalle tärkeää ja häviäminen viheliäistä, joskin opettavaista. Kaukalon laidalta katsottuna voittamiseenkin on tullut uusia sävyjä.

— Tulokset mitataan aina voitoissa, se on selvä. Mutta on myös ollut upeaa nähdä pelaajien kehittyminen ja oppiminen, se miten lumipallo on alkanut kasvaa. Meillä ei välttämättä aina tarvitse olla parhaita yksilöitä, mutta arvot on oltava kohdallaan ja pelaajien on oltava joukkue. Kun Maamme-laulu sitten soi, se on upea tunne.

Jääkiekkoilijan pyhättö

Jääkiekon pelaamisen Timo Jutila lopetti 36-vuotiaana. Polvet olivat huonossa kunnossa ja selkäkin oireili.

— Lopetin ihan oikeaan aikaan. Kroppa sanoi, että nyt riittää.

Aika lopettamisen jälkeen oli omituista. Jutila ei tiennyt, mitä tekisi, kun ei enää pelannut. Valmentajaksi hän ei halunnut, kuten moni muu jääkiekkoilija.

— Oli se vaikeaa, kun pelaaminen loppui. Vuosien mittaan oli virittynyt sisäinen kello, joka sanoi, mitä milloinkin piti tehdä. Sitten tajusikin, että huomenna ei ollut mitään ohjelmaa ja mietti, että mitä tekisi.

Se, mitä entinen kiekkoilija kaipasi eniten, ei kuitenkaan ollut kova treeni tai makeat voitot.

— Eniten kaipasin pukukoppia. Sitä, mitä siellä puhutaan ja mikä jää aina sinne. Ei sitä oikein voinut tajutakaan. Pukukoppi on sellainen pyhättö, jossa on viettänyt tuhansia hetkiä. Siellä huomaa, kuinka jätkistä tulee läheisiä. Siellä näkee heti, jos joku on päin peetä tai vastaavasti jos jollakin on oikein hyvä päivä.

Jutila on sitä mieltä, että jokaisen urheilijan pitäisi miettiä, mitä aikoo tehdä, kun ura loppuu. Itse hän selvisi lopettamisen jälkeisestä tyhjyydestä nopeasti, kun häntä pyydettiin kommentaattoriksi MTV3:n Hockey Nightiin.

— Sekin oli semmoinen juttu, joka vaan tapahtui. Minulle soitettiin ja pyydettiin ohjelmaan, ja ajattelin, että en jumankauta mene sinne, ei se ole minun hommani. Tunsin kuitenkin Mika Saukkosen ja ajattelin, että josko menen sittenkin kokeilemaan.

Televisio-ohjelman tekeminen ja television voima ihmetyttivät jäähallissa elämänsä viettänyttä.

— Siellä on kolmenkymmentä ihmistä töissä tekemässä ohjelmaa ja vain pari äijää näkyy ruudussa. Niin paljon väkeä, että saadaan yksi peli lähetettyä.

— Kaikki, mikä siihen liittyi, kuten maskeeraaminen, oli ihmeellistä. Ajattelin, että en kyllä ikinä maskiin mene, mutta siellä sanottiin, että muutenhan olet ruudussa aivan punainen, Jutila muistelee päätään puistellen.

Liikaa ei voi voittaa

Joukkueenjohtajana Timo Jutila hoitaa nykyään kaikenlaisia jääkiekkojoukkueen käytännön asioita. Hän tekee järjestelyjä pelireissuja varten, miettii aikatauluja ja on aina pelaajien ja muiden joukkueen parissa työskentelevien tavoitettavissa. Jääkiekko täyttää elämän elokuusta toukokuuhun. Väliin jäävän ajan Jutila nauttii Suomen kesästä ja golfaa.

— Joukkueenjohtajalla on oltava aina valmius päällä. Kai se on rakkaus lajiin, joka saa tätä tekemään. En ole koskaan elänyt sillä lailla, että olisi töitä kahdeksasta neljään ja viikonloput vapaat.

Pelaajavalintoihin Jutila sanoo mielipiteensä, mutta eniten päätösvaltaa on päävalmentaja Jukka Jalosella ja maajoukkueen managerilla Jari Kurrilla.

— Meillä on joukkueenjohdossa selkeät roolit ja hyvä keskinäinen kemia. Ei siitä muuten mitään tulisi.

Joukkueenjohtajan työssä on ollut hyödyksi se, että Timo Jutila pelasi aikanaan myös kapteenina.

— Siinäkin hommassa olin tekemisissä tiedonkulun kanssa. Olin linkki joukkueenjohdon ja joukkueen välillä. Toisaalta olen mielestäni ollut aina ihan samanlainen, riippumatta siitä onko minulla ollut joku kirjain rinnassa vai ei. Jonkunhan vaan pitää olla kapteeni.

Joukkueenjohtajana pelejä seuratessa Jutilan teki aluksi mieli hypätä itse kaukaloon. Silloin olisi pystynyt itse vaikuttamaan lopputulokseen, hikoilemaan, antamaan kaikkensa. Nyt hinku jäälle on häipynyt ja Jutila luottaa siihen, että pojat hoitavat homman.

Kaukalon laidalla jännittävä joukkueenjohtaja haaveilee saavansa kokea vielä ainakin yhden maailmanmestaruuden. Jutila uskoo sen olevan mahdollista jo tänä vuonna.

— Suomi ei voi koskaan voittaa liikaa. Aina kun tulee mitali, se on näin pienelle maalle hirvittävän kova juttu. Kun täysi areena repeää, tunne on uskomaton. Kylmät väreet vaan menevät kropassa.

Timo Jutila

  • Syntynyt 24.12.1963 Tampereella. Asuu nykyisin Korsossa.
  • Naimisissa, kolme lasta edellisestä avioliitosta.
  • Pelannut puolustajana, nyt Suomen jääkiekkomaajoukkueen joukkueenjohtaja.
  • Edusti Tapparaa vuosina 1980–84, 1985–88, 1992–1996 ja 1997–1999.
  • Pelannut myös Buffalo Sabresissa ja Rochester Americansissa 1984–1985, Luleå HF:ssa 1988–1991 ja SC Bernissä 1996–1997.
  • Saavutuksia: 5 SM-kultaa ja 1 hopea, MM-kisojen All stars -puolustaja 1992, 1994, 1995, olympiapronssia 1994, MM-hopeaa 1992 ja 1994, maailmanmestaruus pelaajana 1995 ja joukkueenjohtajana 2011.
  • Tunnetaan myös Hockey Night -ohjelman kommentaattorina sekä persoonallisesta puhetavasta, jonka innoittamana on julkaistu Juti–suomi-hokisanakirja.

Jaa tämä artikkeli:

Kommentoi