Kieliä ilolla
Istun ruuhkajunassa. Vastapäätä oleva nainen hymyilee oudosti sisäänpäin. Ihmettelen, kunnes ymmärrän hänen salakuuntelevan toista kanssamatkustajaa. Miestä, joka puhuu puhelimeen espanjaa. Nainen nauttii kielitaidostaan.
Julkisten puheiden perusteella voisi luulla, että Suomessa opiskellaan vain kahta kieltä. Ruotsia hampaat irvessä siksi, että on pakko. Ja englantia siksi, että se kuuluu yleissivistykseen.
Kummankin kielen opetteluun liittyy negatiivisia tunteita ja jopa kansallisia traumoja. Yleinen hupi on naureskella meidän ja poliitikkojemme solkottamalle apinaenglannille.
Pisteenä iin päälle useimpien kokemukset kieliopinnoista ovat vuosikymmenten takaa. Sieluun on jäänyt arvet virheitä metsästävästä kouluopetuksesta. Kielitaidoksi kelpaa vain äidinkielisen kaltainen kielitaito.
Mutta onko kielten oppiminen oikeasti pelkkää tuskan hikeä virheiden pelossa? Eikö jo vähäisestäkin kielitaidosta ole iloa? Ehkä vieraista kielistä ja niiden oppimisesta voisi jopa nauttia.
Esimerkkejä nimittäin löytyy. Anoppini jäi eläkkeelle jo reilut kymmenen vuotta sitten, mutta istuu yhä joka viikko ranskan tunnilla. Samoin tekevät monet hänen kaltaisensa. Eivät siksi, että olisi pakko, tai siksi, että he välttämättä edes tavoittelisivat ”täydellistä” kielitaitoa. He istuvat tunneilla, sillä kielenoppiminen on mukavaa.
Koulujenkaan kielenopetus ei ole enää entisellään. Nyt keskitytään enemmän kommunikaatioon. Siihen, että opitaan puhumaan ihmisten kanssa. Aika hyvä tavoite mielestäni!
Myös nykytekniikka on tehnyt kielenoppimisesta parhaimmillaan kuin leikkiä. Kielioppisääntöjä ei tarvitse päntätä pelkistä taulukoista, vaan avuksi voi ottaa pelit, videot ja verkkosivut.
Pakko se on uskoa. Uusien kielten oppiminen on haastavaa, usein työlästä mutta toisaalta myös palkitsevaa ja hauskaakin. Lopputulos on vaivan väärti: uusien ihmisten ymmärtäminen. Se on taito, jota nykymaailmassa tarvittaisiin enemmän.
Jaa tämä artikkeli: