Kirkkautta lähetystyöhön
Sana lähetystyö voi seurakunnan lähetyspiiriaktiivissa herättää iloa ja intoa, mutta monen tavisseurakuntalaisen korvissa se kuulostaa lähinnä epäilyttävältä.
Edelleenkö länsimaiset kirkot käyvät omaa erinomaisuuttaan puhkuen käännyttämässä pakanoita? Sellaiseen kulttuuri-imperialismiinko pitäisi vielä antaa rahaa? Jotkut kysyvät, miksi kirkon lähetystyötä tekee seitsemän erilaista, maineeltaan vaihtelevaa järjestöä. Mitä ne oikein käyvät meidän nimissämme opettamassa? Kenelle ja miksi?
Kirkon lähetystyön luonne on monelle nykyään epäselvä. Asiasta keskusteltiin viime viikolla Helsingin hiippakunnan kirkkoherrojen kokoontumisessa, jossa olin luottamushenkilönä mukana. Keskustelu oli ilahduttavan avointa.
Joku sanoi seurakuntansa lähetystyön olevan nuutunutta. Toinen harmitteli, että se on erillinen, muusta syrjässä oleva työala. Kolmas oli huomannut, että lähetystyöllä on seurakuntalaisten keskuudessa lähestulkoon huono maine.
Paljon puhuttiin lähetystyön ja uskontojen välisen vuorovaikutuksen suhteesta. Kun kirkon naapuriin nousee moskeija, kirkkoherran ei liene syytä lähteä kadun yli käännytysmatkalle, vaan viedä mieluummin pullapussi tutustumislahjaksi – reilussa ja ystävällisessä naapurihengessä. Vantaan kaltaisessa monikulttuurisessa kaupungissa on myös tarpeen, että kirkkoherrat ja imaamit tuntevat toisensa ja löytävät helposti toistensa numerot kännyköidensä muisteista. Näin Vantaalla onkin.
Kirkossa tarvitaan perinpohjaista keskustelua siitä, mitä lähetystyö on ja mitä se ei ole. Pakanoiden käännytys ja siihen liittyvä rasistinen valta-ajattelu ovat onneksi historiaa. Nykyinen laadukas lähetystyö on avoimuutta, vuorovaikutusta, kunnioitusta ja ystävällisen kutsun esittämistä niille, jotka haluavat tulla tutustumaan kristittyjen meininkiin. Sitä varten ei välttämättä tarvitse edes lähteä minnekään.
Jaa tämä artikkeli: