Kirkko ja ilotalo
Hampurin Reeperbahnin sataman puoleiseen päähän perustettiin helluntaikirkko. Vanha ränsistynyt funkkistalo korjattiin talkoovoimin pikavauhtia houkuttelevaksi pyhäköksi.
Kun kirkko avasi ovensa, oli suosio hurjaa. Sanannälkäisiä ihmisiä lappasi sisään ovista ja ikkunoista, eikä useimmissa kokouksissa kaikille löytynyt edes istumapaikkaa.
Muutaman vuoden kuluttua kirkon avaamisesta samassa talossa sijainnut liikehuoneisto vuokrattiin ilotalon sutenöörille. Kirkon viskaalit pelästyivät mielestänsä epäsopivasta naapurista ja vetosivat vuokranantajaan. Puheet pyhyyden loukkaamisesta kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Niinpä punaisten lyhtyjen taloa alettiin koristaa naapuriin vastustuksesta huolimatta.
Tässä tilanteessa kirkonisät turvautuivat kirkon vanhimpaan apukeinoon: rukoukseen. He rukoilivat aamuin ja illoin, että Herra ajaisi turmiolliset naapurit pois.
Kun sitten koitti ilotalon avajaisia edeltävä yö, kirkon naapurista tulvi kummaa savua. Yhtäkkiä katu oli täynnä hälytysajoneuvoja. Sähkövika oli käynnistänyt tuhotyön. Ilotalo oli palanut.
Kun savu oli hälvennyt, sutenööri haastoi helluntaikirkon oikeuteen. Hän oli kuullut kirkon rukouskokouksista ja syytti kirkkoa palon aiheuttamisesta. Kirkko tietysti kiisti syytteen.
Oikeuden tuomari käytti tuomiota julistaessaan mielenkiintoisen loppupuheenvuoron: ”Hyvät ystävät, tänään minulla on ratkaistavana juttu, jossa ilotalon sutenööri uskoo vakaasti rukouksen voimaan ja kirkon väki yrittää sen kaiken voimin kieltää. Kumpihan huoneisto mahtoi oikeasti olla kirkko ja kumpi ilotalo?”
Jaa tämä artikkeli: