Kirkko on kiintopiste
Kun muutimme Vantaan Vaaralaan vuonna 2010, naapurimme tervehti minua iloisesti ja toivotti meidät tervetulleiksi. Hän neuvoi meidät Vaaralan kirkolle perhekerhoon. Tuo oven avaus muutti elämäni.
Olimme asuneet neljä vuotta toisaalla pääkaupunkiseudulla. En tuntenut alueeltamme ketään. Ensimmäisen vuoden olin ollut vauvani kanssa tosi yksin.
Nyt ympärilläni oli ihmisiä. En tuntenut heitä vielä, mutta koin kuuluvani joukkoon. Siitä lähtien olemme käyneet perhekerhossa säännöllisesti. Vaaralan kirkon perhekerho kuuluu niin vahvasti elämäämme, että tuskin minä tai kukaan muu kirkossa ahkeraan käyvä voi edes kuvitella, mitä kirkon purkaminen käytännössä tarkoittaisi.
Vaaralan kirkkoon on ihan jokainen tervetullut. Perhekerhossa käy todella erilaisia perheitä, eri uskontokuntiin kuuluvia ja sellaisia, jotka eivät kuulu kirkkoon. Kirkko on monelle kotiäidille paikka, jonne voi mennä, kun pakkanen paukkuu ja oma jaksaminen on vähissä.
Vaaralassa on todella upea kotiäitien yhteisö. Suurin osa on tavannut toisensa kirkolla. Jos meillä ei olisi kiintopistettä, uupuneita kotiäitejä olisi varmasti enemmän.
Olen lastensuojelualalla töissä ja näen paljon uupuneita, masentuneita ja yksinäisiä äitejä. Aina puhutaan siitä, miten lapsia ja perheitä voitaisiin tukea ja auttaa ajoissa. Täällä Vaaralassa kirkko tekee upeaa ennaltaehkäisevää työtä. Elämä pienten lasten kanssa on välillä uuvuttavaa ja jokainen tarvitsee ympärilleen vertaistukea. Juuri sitä Vaaralan kirkko ja perhekerho tarjoavat.
Olkaa kaukaa viisaita ja säilyttäkää kirkko. Me äidit olemme perheinemme valmiita talkootöihin, jos siihen on tarvetta.
Anna Junes
Jaa tämä artikkeli: