”Kirkossa ollaan vielä entisen vaurauden kahleissa.”
Kirkko on nynny!
Heikki Palmu toivoisi kirkon olevan avoimempi ja suorapuheisempi.
Kirkko on pönäkkä ja nynny! Kirkko ei herätä pahennusta! Puhukaa suoraan!
Tällaisia mielipiteitä ei lauo nuori vihainen mies, vaan eläkeikää lähestyvä pastori ja työnohjaaja Heikki Palmu. Hän on kirjoittanut hiljattain ilmestyneen kirjan Suomen kirkon tulevaisuus? (Sammakko 2010), jossa hän purkaa kirkollisen elämän jähmeyttä ja byrokratiaa — ja niiden absurdiutta.
— Kirkossa on turhan paljon pönäkkyyttä, ulkokohtaisuutta ja turhaa varovaisuutta. Jeesukseen verrattuna me olemme niin kovin diplomaattisia. Kun saarnoista tulee ympäripyöreitä, ne eivät enää kiinnosta, Palmu sanoo.
Hän toivoo, että kirkosta löytyisi enemmän reipasta retkeilymieltä.
— Miksi me olemme niin nynnyjä? Retkeilymieltä osoittaisi vaikka se, että oltaisiin valmiita menemään mukaan erilaisiin tilanteisiin ja ihmisten elämään. Nyt kirkko järjestää itse kaikenlaista ja odottaa ihmisten tulevan paikalle. Harvoinpa ne sankoin joukoin tulevat.
Toinenkin toivomus Palmulla on: rehellisyys. Hänen mukaansa kirkossa on taipumus kaunistella asioita ja pyrkiä siihen, ettei vain oltaisi pahennukseksi.
Palmun mielestä kirkossa kartellaan suoraa puhetta ihan maallisista asioista, kuten taloudesta.
— Näistä asioista puhutaan kyllä kammareissa, mutta ei julkisesti. Otetaan esimerkiksi vaikka järjettömät rakennushankkeet, joiden takia ennen pitkää joudutaan vähentämään henkilöresursseja.
— Toisaalta kirkolla on nykyisellään liikaa työntekijöitä. Ollaan vielä entisen vaurauden kahleissa.
Palmu lisää, että aika hiljaa ollaan myös siitä, että kirkollinen valta on vaaleilla valituista luottamusmiehistä huolimatta harvainvaltaa. Hänen mukaansa seurakunnan asioista päättää loppujen lopuksi pieni piiri ja virkamiehet saavat päätöksenteossa tahtonsa läpi hämmästyttävän hyvin.
Kirkollinen vallankäyttö niin seurakuntien hallintoelimissä kuin kirkolliskokouksessa ja kirkkohallituksessa on kytköksissä puoluepolitiikkaan. Siinäkin Heikki Palmu toivoisi avoimuutta. Seurakuntavaaleissa äänestäjien olisi voitava tietää, mitä ympäripyöreästi nimettyjen ehdokaslistojen taustalta löytyy. Olisi parempi, että puolueet olisivat vaaleissa omilla listoillaan.
"Seurakunta on vaikea johdettava, jos alaiset
ottavat käskyjä suoraan Jumalalta."
— Puoluepolitiikan ja kirkkopolitiikan yhteys on pommi, joka odottaa laukeamistaan. On paljon porukoita, jotka eivät tuo puoluekytköksiään julki. Nyrkkisääntönä voisi kuitenkin sanoa, että maalaisseurakunnissa valtaa käyttää Keskusta, kaupunkiseurakunnissa Kokoomus.
Palmu sanoo, ettei hän vastusta puoluepolitiikan mukanaoloa. Ongelmalliselta hänestä tuntuu se, että puoluekartta on niin yksipuolinen. Esimerkiksi Palmun kotikaupungissa Turussa vallassa on Kokoomus, muilla puolueilla ei ole juuri mitään sanomista.
Vielä enemmän Palmua häiritsee uskonnon ja politiikan kytkeminen yhteen niin, että poliittisia päätöksiä perustellaan uskonnollisella vakaumuksella.
— Minun mielestäni kristillisdemokraatit ovat kirkolle suuri ongelma. On erittäin negatiivista, jos laaja yleisö alkaa vetää yhtäläisyysmerkkejä kirkon ja kristillisdemokraattien välille. Se aiheuttaa vain sotkua ja suuren enemmistön vieraantumista kirkosta.
— Seurakuntavaaleissa kristillisdemokraatit saattavat usein vielä olla "piilossa" erilaisilla uskovien ja seurakuntaväen listoilla. Ne ovat muutenkin hämääviä — on järjetöntä, että seurakuntavaaleissa joidenkin pitää kutsua itseään seurakunnan ystäviksi. Vihollisiako ne muut ovat?
Heikki Palmun näkemykset eivät ehkä tunnu kovin rohkaisevilta, jos harkitsee lähtemistä ehdokkaaksi syksyn seurakuntavaaleihin.
— Kyllä minä pidän tärkeänä luottamuselinten työtä ja haluan kannustaa lähtemään mukaan silläkin uhalla, että siinä saattaa turhautua. Varsinkin nuoret saattavat huomata, että se on hullun hommaa. Mutta parempiakaan keinoja vaikuttaa ei ole.
Turhautuminen uhkaa Palmun mukaan siinä vaiheessa, kun uusi kirkkovaltuutettu huomaa, että asiat on jo valmiiksi päätetty.
— Yhteinen kirkkovaltuusto on enimmäkseen kumileimasin. Suurimmillaan sen valta on silloin, kun se valitsee yhteisen kirkkoneuvoston. Moni ajattelee, että kirkkovaltuusto on tärkein, mutta tosiasiassahan kirkkoneuvosto tekee päätökset ja valmistelee ne niin, että valtuuston on vaikea lähteä esitystä muuttamaan.
Lähiaikoina kirkko joutuu uudistamaan toimintakulttuuriaan, kun sen jäsenmäärä vähenee ja sen myötä talous tiukkenee ja työntekijöiden määrää on pakko vähentää.
— Vapaaehtoistyön merkitys kasvaa taloudellisesta pakosta. Nykyisin työntekijöiden ja vapaaehtoisten suhde on joskus jännitteinen. Työntekijät saattavat nähdä vapaaehtoiset kilpailijoina tai häiritsijöinä. Kun vapaaehtoiset saavat näkyvämmän roolin, kirkosta tulee moniäänisempi ja luontevampi, Heikki Palmu arvioi.
Jotta vanhoista, työntekijäkeskeisistä asetelmista päästäisiin, seurakuntalaiset pitäisi ottaa mukaan jo siinä vaiheessa, kun toimintaa suunnitellaan — ei vain toteuttamaan valmiiksi ajateltua. Se voisi näkyä myös jumalanpalveluksissa.
— Seurakuntalaisten mukanaolo voisi tuoda yllätyksellisyyttä, luovuutta, huumoria ja intoa jumalanpalveluksiin. Työntekijöiltä tämä vaatisi hiukan rohkeutta ja ajattelutavan muutosta.
Paitsi työntekijäkeskeinen, nykykirkko on myös pappiskeskeinen. Sitäkin vastaan Palmu haluaisi taistella, sillä pappiskeskeinen kirkko ei työyhteisönä ole kovin tasa-arvoinen. Palmu on kuullut useampaan kertaan arvion, että "pappeja täällä vaan kuunnellaan".
Kirkkoherra pystyy hänen mielestään aivan liikaa viemään asioita läpi tahtonsa mukaisesti — niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ei kirkkoherran tehtävä silti ole helppo.
— Ei käy kateeksi. Seurakunta on vaikea johdettava, jos alaiset ottavat käskyjä suoraan Jumalalta. Solistinen työpaikkakulttuuri on osasyy kirkon huonoon maineeseen ja työilmapiirin ongelmiin. Jos kirkkoherralla on liikaa valtaa, niin myös tavallisten seurakuntapappien asema on turhan vahva. Änkyrät saavat pitää paikkansa, vaikka tekisivät mitä. Eikä vanhoillinen kirkolliskokous halua pappien ylimitoitettua työsuhdeturvaa vähentää.
Jaa tämä artikkeli: