Kirkot ja valta

Kirkot ja valta

”Sellainen usko, millainen pasha”, tuumasi karjalaismummo, kun mämmiä katseli. Hauska mummeli. Niin kuin on monien mielestä kirkkonsakin.

Suomen ortodoksinen kirkko on ollut se kiva, sympaattinen pikkukirkko, jonka pykniset edustajat kikattavat pikkutuhmille jutuille ja jossa uskon kokemus on aistimellinen ja avara, toisin kuin yksitotisilla luterilaisilla.

Kirkon jäsenmäärä on ollut pienessä kasvussa, samaan aikaan kun luterilaisella puolella klikataan kirkosta eroon hiirisormet rakkuloilla.

Osa kasvusta perustuu pienen yhteisön kykyyn pitää jäsenistään kiinni, osa taas koostuu luterilaisista loikkareista. Ortodoksinen kirkko tuntuu vaihtoehdolta, sympaattiselta marginaalilta, jossa on tilaa toisenlaisille ja jossa voi musiikin, tuoksujen ja estetiikan äärellä henkistyä toisella tavalla kuin laahaavan virren vaimeassa pauhussa.

Tunnistan tuosta omiakin tuntojani. Siksi tuntuukin aika ristiriitaiselta katsoa televisiosta, kun ortodoksiset papit siunaavat Krimin valtausta ja Putin hakee diktatuurilleen oikeutusta ortodoksisesta perinteestä. Venäjällä ortodoksinen kirkko ei ole se kiva pikkukirkko, vaan Putinin paras kaveri.

Älkää käsittäkö väärin. En ole asettamassa kansankirkkojamme paremmuusjärjestykseen. Ennemminkin muistelen edesmenneen arkkipiispa Mikko Juvan viisaita sanoja: kaikkialla, missä kirkko on liittoutunut vallan kanssa, kirkko on hävinnyt.

Juva ajatteli eteläamerikkalaista vapautuksen teologiaa ja pappeja, jotka taistelivat ihmisten kanssa diktatuuria vastaan. Mutta sama ajatus sopii myös havumetsävyöhykkeelle.

Jos kirkko asettuu liian liki valtiota, se päätyy siunaamaan valtaa ja ylläpitämään maallista järjestystä ja sen oppiin sekoittuu sellaista, mikä sinne ei kuulu, kuten nationalismia ja politiikkaa. Omalla kirkollammekin on tästä kokemuksia.

Vallan liepeily on sitä paitsi opin vastaista. Valta on aina maallista valtaa. Ainakin alkukirkon tavoitteet olivat paljon korkeammalla.

Jaa tämä artikkeli: