Kiven vuosirenkaat
Kysyin kiveltä, millaista oli, kun se oli pieni. Älä naura. Geologilta opin, että kivikin kasvaa.
Kivi ei vastannut, mutta punnitsin sitä kädessäni. Painoin sen poskea vasten vain todistaakseni, ettei päivän lämpö ollut siihen pitkään aikaan osunut. Mietin sen mineraalien kiteiden sekamelskaa. Olisipa geologiystäväni kertomassa, millainen tämä oli ennen ja miten siitä tuli se, mikä se on nyt.
Itseäni en ole pienenä katsellut, mutta muiden ilmeistä olen lukenut päivänpaisteen ja sen puutteen. Isän kurttuun käyvä otsa ja äidin ohittava katse ovat järjestäneet sisäiset kiteeni. Pettymykseni, puolustautumiseni ja pelkoni ovat kasvaneet kaiken päälle kuoreksi, kovaksi kuin kivi.
Arvaa, viihdynkö täällä sen alla? Pimeässä on turha odottaa kasvun vihreää. Uusi ja odottamaton eivät mahdu ojentamaan varttaan suoraksi sen matalan katon alla. Mikään ei voi muuttua, koska muutokselle ei ole tilaa. Ja kuitenkin järeinkin kallio on kerran ollut sulaa ja vasta hakenut muotoaan.
Pitäisikö myöntää isän kurttuisen otsan lyömä häpeä? Itkeä äidin ohittava katse? Antaa anteeksi se, mikä puuttuu? Kiittää siitä, mitä on? Kiinnittää katseensa siihen, mikä sai rehottaa, ja jättää saksien kurittama sikseen?
Geologi, geologi, kerro, miten kiven saa kasvamaan.
Jaa tämä artikkeli: