Kivet huutavat
Odotan studion punaisen lampun syttymistä. Josko Jumala puhaltaisi kieleni kannat liikkeelle ja kylväisi silkkaa viisautta eetteriin. Lamppu studiossa syttyy mutta päässäni ei.
Olin jo ehtinyt antaa elämäni Jeesukselle, saanut yksinhuoltajaisän sydämen pomppimaan epätahtiin ja lukioajan ystäväni huolestumaan mielenterveydestäni. Minä aids-aikakauden lapsi olin lähettänyt ystävilleni tulenkatkuisen kirjeen, johon olin liimannut Paavalin säkeet siitä palkasta, joka oli koituva niille, jotka joutuisivat luonnottomien himojen valtaan.
Yksikään kavereistani ei anna elämäänsä Jeesukselle.
Vuosia kului ja ymmärsin vaivihkaa, että Raamatun sanat merkitsevät erilaisia asioita erilaisina aikoina. Sanoilla voidaan sytyttää hetkessä sotia. Haavoja niillä parannetaan ajan kanssa.
Huomiotaloudessa tulee näkyä ja kuulua. Kallion kirkko täyttyy äärimmilleen Sarasvuon saarnan kuulijoista. Ja kansalle pitäisi puhua kansan kielellä niin kuin asiat ovat. Mutta mikä sana tuottaisi kestävää kasvua ja rauhaa yhä monimutkaistuvassa maailmassa?
Suuri Tuntematon, mitä sanaa sinä täällä kylvät opetuslastesi kautta?
Minulta vei vuosia, kunnes ymmärsin, että olin vasta-aloittelevana toimittajana sortunut laiskanpulskeaan tyhmyyteen. Olin sanankäyttäjänä laistanut ajatustyöstä. Hävettää.
Jumala, miksi tyhmyyttä ei voi sanoa tyhmyydeksi? Jossain voi kai vielä menestyä vähäisemmäksi, kasvaa pienemmäksi, sinun, lähimmäiseni silmien tasolle. Uskon, että kivet huutavat.
Jaa tämä artikkeli: