Kolme pyhää 5/6: Atte Korhola
Pyhä hissimatka. Atte Korhola ehtii rukoilla Isä meidän -rukouksen noustessaan kuudenteen kerrokseen. Kuva: Esko Jämsä.

Pyhä hissimatka. Atte Korhola ehtii rukoilla Isä meidän -rukouksen noustessaan kuudenteen kerrokseen. Kuva: Esko Jämsä.

Kolme pyhää 5/6: Atte Korhola

Atte Korhola on Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori ja Suomen Akatemian toimikunnan jäsen. Hän on säännöllisesti kommentoinut ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä julkisuudessa.

1. Pyhyys on avautumista olemassaololle. Ruohokenttä näyttää ihmisestä homogeeniseltä ja tavalliselta, mutta jos siellä asuisi pieneliönä, se olisi viidakko ja upea, haasteellinen maailma. Samalla lailla me voimme avautua tämän maailman pyhyydelle. Silloin koko maailma muuttuu temppeliksi. Täysin brutaalit ja hullutkin asiat voivat saada pyhyyden ulottuvuuden.

Kun puhun avautumisesta, sillä ei ole mitään tekemistä asioiden keinotekoisen hengellistämisen kanssa. Se on itse asiassa loitontavaa. Kyse on itsensä avaamisesta todellisuudelle ja sen näkemisestä uusin silmin. Pyhä ei ole päämäärä, vaan alkupiste. Se on oman egoni ulkopuolella oleva todellisuus, jolle voin avautua yhä herkemmin.

2. Kun aukeaa elämälle ja sen kaikille dimensioille, pyhiä tiloja löytää kaikkialta. Asun kuudennessa kerroksessa, ja se aika, jonka kulutan hississäni, on tismalleen Isä meidän -rukouksen mittainen. Luen rukouksen joka hissimatkalla. Sitä hetkeä jo odottaa, että nyt pääsen pyhään tilaan, hissiin!

On myös spesifejä paikkoja, jotka ovat erityisen pyhiä. Minulle pyhää on tunturiluonto, missä olen tehnyt tutkimustyötä. Luonnosta ei suinkaan kannata ajatella, että se on aina idyllinen. Puuton paljakka on myös ankara. Mutta tunturiluonnossa paljastuu jokin, minkä edessä tuntee itsensä hyvällä tavalla pieneksi.

3. Minulle läsnäolo on pyhä arvo. Munkki Wilfrid Stinissen on sanonut, että ihmisen suurin synti on hänen poissaolonsa. Me tulemme moniin hetkiin liian myöhään ja lähdemme liian aikaisin. Kun kohtaan ihmisen, haluaisin ajatella, että tämä on arvokkain hetki, joka minulla elämässäni on. Haluan riisua kengät jalastani läsnäolon edessä.

On äärimmäisen vaikeaa olla siinä, missä on. Sitä pitää harjoittaa tietoisesti. Minä harjoittelen sitä retriiteissä, mietiskelemällä ja päivän mittaan hetkipalveluksissa. Otan koko kehon mukaan, hengityksenkin.

Mielestäni ihmisellä ei ole mitään sellaista pääomaa, mitä voisi kasvattaa. Me olemme virta, jonka pitää olla koko ajan uudistuva. Se, mitä saa, pitää antaa pois, rakkaudelle. Ajattelen, ettei Jumalakaan omista mitään, vaan antaa aina kaiken pois. Samalla lailla meidänkin pitäisi antaa pois jopa se, jonka katsomme sitovan meitä eniten Jumalaan.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: