Kolumni: Auringonpalvontaa

Kolumni: Auringonpalvontaa

Juhannuksena suomalainen palvoo aurinkoa. Moniin muihin kansoihin verrattuna olemme onnellisia valoisista öistä, yöttömästä yöstä. Yötön yö, erikoinen ilmaus. Pitäisi olla pimeää, mutta ei ole.

Kesällä sopiikin kääntää kasvot aurinkoon päin ja iloita. Otamme aurinkoa, vaikka eihän sitä oikeastaan voi ottaa. Auringon valoa voi vain saada. Aurinko paistaa niin hyville kuin pahoille. Poikkeuksellinen juttu tässä suoritusten maailmassa.

Aurinko lämmittää, mutta voi myös polttaa. Liikaa tavoitteleva alkaa punoittaa ja voi lopulta sairastua. Kaikkea hyvää ei pidä hamuta tolkuttomasti eikä kohtuuttomasti. Palvonnallakin pitää olla rajansa.

Aurinko ei ole vain taivaankappale. Ihminenkin voi olla toiselle aurinko. Rakastuneet nimittelevät toisiaan ja liittävät loppuun omistusliitteen: aurinkoiseni. Mitenkähän yhteiselämämme muuttuisi, jos me kaikki yrittäisimme olla enemmän aurinkoja toisillemme?

Yhteiskunnat ovat turmeltuneet, kun hallitsija on halunnut auringoksi. Antiikin keisarit pitivät itseään aurinkoina, joita kaikkien tuli palvoa ja kumartaa. Meidänkin naapurissamme piti valtaa Isä Aurinkoinen, tosin kaikkea muuta kuin aurinkoisella tavalla.

Juhannuksen aurinkoa ihaillessa sopii muistaa, että Kristuskin on aurinko, Toinen Aurinko, erotukseksi maallisista auringoista. Pakanallisten hallitsijoiden nimelle annettiin uusi merkitys. Kristus on Voittamaton Aurinko, Sol Invictus.

Pääsiäisvirressä 105 lauletaan: ”Aurinkomme ylösnousi…”. Kristus voitti yön ja pimeyden vallat. Hän on Oikea Valo ja Todellinen Aurinko.

Kristus-aurinkoa ei voi ottaa, mutta häntä voi palvoa eli kunnioittaa ja kiittää. Niin paljon hyvää hän on meille antanut, että tällaiseen auringonpalvontaan on monia hyviä syitä. Sitä paitsi hänen lähellään oleville auringonpalvojille käy lopulta hyvin.

Kirjoittaja on piispa.

Jaa tämä artikkeli: