Kolumni: Jaettu suru voi olla moninkertainen
Nykymedia avaa surulle näyttämön, jolle jokainen näyttää tunkevan ottamaan selfien. Mutta itse asiassa kyse on elämän vaikeimmasta asiasta, sanoo Hilkka Olkinuora.
Kirkko ei ole koskaan niin täynnä kuin silloin kun joku on tapettu. Hyvä tietysti niin.
Kenelläkään ei ole koskaan niin paljon ystäviä kuin sillä, joka on juuri kuollut. Hyvä tietysti niin.
Mutta jaettu suru ei ole aina puolitettu suru. Siitä voi tulla moninkertainen.
Nuorissa suru tiivistyy. Koulunpihalla kyynelehtivät nuoret muistelevat toimittajalle tunteikkaasti vastikään kuollutta ”parasta ystäväänsä”. Kun toimittaja sitten kysyy kuolleen nyt yksin jäävistä koirista, vastaus on ”Ai olikssillä koiria?”.
Aikuiset panevat vielä paremmaksi. Vainajan ”läheiset ystävät” ilmaantuvat yksitellen mediaan kertomaan viimeisistä kohtaamisistaan, joista tarkemmin kysyttäessä on vuosikaupalla aikaa. ”Viimeisiä sanoja” on kymmeniä.
Surun tsunami on aina tullut pyytämättä ja yllättäen. Mutta nykymaailma ja nykymedia avaa sille näyttämön, jolle jokainen tunkee ottamaan selfien ja lausumaan muistovärssyn.
Sisimmässämme pelkäämme eniten kahta asiaa: Voisiko minulle tapahtua noin? Ja – kauhujen kauhu – olisiko minusta tekemään niin?
On luonnollista liittyä tähänkin laumaan. Kuolema tekee tuntemattomastakin ihmisestä läheisen, puolitutusta puhumattakaan. Mutta me suremme muutakin kuin vain häntä, joka on poissa. Emme oikeasti pitkään pelkää pimeässä kulkemista juuri sillä polulla. Sisimmässämme pelkäämme eniten kahta asiaa: Voisiko minulle tapahtua noin? Ja – kauhujen kauhu – olisiko minusta tekemään niin?
Pieni lapsi käsittelee kuolemaa omalla tavallaan. Kun hän on haudannut kuolleen linnun, hänellä onkin jo kova nälkä. Rupateltuaan arkussa makaavan mummin kanssa hän kirmaa leikkimään hippaa serkkujen kanssa kirkkomaalla. Vain me ymmärtämättömät aikuiset pudistamme päätämme: Mahtaako muksu ollenkaan surra oikein? Ymmärtääköhän se, mistä on kyse?
Vastaus on ei. Pienokaiselle kuolema ei ole ikuinen poissaolo. Juuri siksi nuorella on vaikeampaa. Hän on juuri alkanut tiedostaa oman kehonsa, elinaikansa, katoavaisuuden, aikuisten erehtyväisyyden, kuoleman lopullisuuden, Jumalan mielivaltaisuuden. Siksi tuo sirkuttava suruparvi ei ole läpinäkyvyydessäänkään naurettava, vaan liikuttava. Se käsittelee elämän vaikeinta kysymystä: miksi paha on?
Onko meistä siihen tueksi? Onnekas se nuori, joka saa tänä kesänä rippi- tai protuleirillä tilaa näille kysymyksille, ja siunausta niille aikuisille, jotka pääsevät niitä heidän kanssaan pohtimaan.
Aluksi me surffaamme surulla kepeästi ja nopeasti kohti näkyväksi tulemista, kohti toinen toisiamme. Sitten kirkot tyhjenevät, lööpit vaihtuvat, tappo kuivuu true crime -ohjelmaksi. Miten kokemamme hetkellinen yhteisyys voisi jäädä olemaan silloinkin, kun kuolema on hävinnyt ja elämä voittaa?
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Sallikaa lasten tulla hyvin haudatuiksi
PuheenvuorotMenetitkö lapsesi ennen kuin sait pitää häntä sylissäsi? Minne hänet nyt pannaan? Kirkkoa ei syntymättömän eikä nimettömänkään kohtalo aiemmin kiinnostanut, mutta nyt asia on toisin, kirjoittaa Hilkka Olkinuora.
