null Kaksi lastaan menettänyt Mari Pulkkinen ei usko surun etenevän vaiheesta toiseen: ”Haluaisin poistaa kaikki tavat puristaa suru ajallisiin kehyksiin”

– Emme toivo menetyksiä, mutta olisi aika hirveää, jos emme saisi surra niitä, Mari Pulkkinen sanoo.

– Emme toivo menetyksiä, mutta olisi aika hirveää, jos emme saisi surra niitä, Mari Pulkkinen sanoo.

Hyvä elämä

Kaksi lastaan menettänyt Mari Pulkkinen ei usko surun etenevän vaiheesta toiseen: ”Haluaisin poistaa kaikki tavat puristaa suru ajallisiin kehyksiin”

Omakohtaiset kokemukset johdattivat Mari Pulkkisen tutkimaan, mitä suru on.

Ensimmäinen tenttikirja, jonka ­Mari Pulkkinen osti opiskeluaikoinaan omaksi, oli Juha Pentikäisen Suomalaisen lähtö – kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista.

Se on hänellä edelleen hyllyssä.

– Jotakin se kirja minussa liikautti. Aihe kiinnosti, ja olihan kuolema nuorelle naiselle vähän pelottavakin asia.

Pulkkinen oli 23-vuotias, kun hänen viisikymppinen isänsä kuoli aivoverenvuotoon.

– Minulle se oli aikaa, jolloin opinnoissa piti päättää, mistä alkaa tehdä gradua. Kun isä kuoli, kävi hyvin ilmeiseksi, mikä sen aihe oli.

Pulkkinen teki opinnäytetyönsä Helsingin Sanomien kuolinilmoitusten muistovärssyistä. Häntä kiinnosti, miksi omaiset olivat valinneet tietyn tekstin ja mitä niillä haluttiin julkisesti kertoa surusta.

– Yksi suosituimmista muistoteksteistä oli Suurin suru on sanaton. Se mietitytti minua valtavasti, että onhan kuolemasta puhuttava ja että onhan surulle oltava sanat. Olen ihminen, joka hahmottaa maailmaa kielen kautta.

Väitöstutkimukseensa Pulkkinen laittoikin surevat itse sanoittamaan suruaan. Hän keräsi siihen suomalaisten kirjoittamia kirjeitä surusta ja väitteli filosofian tohtoriksi aiheenaan Salattu, suoritettu ja sanaton suru: Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena.

3D-ulträänitutkimuksessa näki lapsen piirteet

Opintojen rinnalla Mari Pulkkinen oli perustanut perheen. Esikoisen saatuaan he muuttivat Helsingistä kotiseudulleen Padasjoelle. Väitöskirja valmistui pikkuhiljaa.

Pulkkinen alkoi odottaa toista lasta. Raskaus eteni normaalisti. Siihen aikaan terveydenhuoltoon tuli uutena 3D-ultraäänitutkimus. Sillä näki entistä selkeämmin lapsen piirteet.

Pulkkinen ja hänen puolisonsa halusivat käydä 3D:ssä varmistamassa normitutkimusten lisäksi, että lapsella kaikki oli kunnossa.

– Minulla oli 24. raskausviikko meneillään. Kävi ilmi, ettei kaikki ollut ok. Lapsi oli jo saanut nimen Taimi, sillä tiesimme, että tyttö on tulossa. Saimme tietää, että Taimilla oli hyvin harvinainen pikkuaivojen epämuodostuma.

Neljä erikoislääkäriä varmisti diagnoosin. Viimeisen lääkärin tarkastuksen jälkeen vanhemmat saivat kaksi vuorokautta aikaa päättää, jatketaanko raskautta vai keskeytetäänkö se. Kahden vuorokauden päästä laki olisi päättänyt, ettei raskautta saa enää keskeyttää.

– Ei ollut helppoa, mutta päätimme keskeyttää raskauden. ’Päätös’ sanana ei edes kuvaa sitä, mitä jouduimme käymään läpi. Meidän mielestämme siinä tilanteessa se oli huonoista vaihto­ehdoista parempi.

Vastoin kaikkia odotuksia Taimi syntyi elävänä.

– Taimi eli vartin sylissäni. Kukaan ei katsonut kelloa, koska kätilöiden tehtävä ei ole merkitä erikseen kuolinaikaa. Vielä 15 vuoden jälkeen vaalin sitä, että se 15 minuuttia oli meidän yhteinen maanpäällinen aikamme.

Toisen surun jälkeen syntyi pähkinälapsi

Taimi syntyi ja Taimi kuoli. Sen jälkeen tehtiin monia lääketieteellisiä tutkimuksia, koska tapaus kiinnosti harvinaisuutensa vuoksi. Vanhemmille kerrottiin, ettei Taimin vamma näyttänyt olevan perinnöllistä. Lasta voisi yrittää uudestaan, jos he niin haluaisivat.

– Tulin pian uudestaan raskaaksi. Kun ­Taimi syntyi 2007 helmikuussa, saman vuoden joulu­aatonaattona syntyi Veikko-poika kuolleena 17. raskausviikolla, Mari Pulkkinen kertoo.

Kaikki oli ollut hyvin. Raskautta oli ­seurattu erityisen tarkasti äidin jaksamisen ja huolen vuoksi. Asia selvisi rutiiniultrassa.

– Lääkäri ei pystynyt sanomaan ­niitä sanoja. Hän tiesi, mitä perheessämme oli aiemmin tapahtunut. Kysyin itse, kun näin monitorista, ettei sydän lyönyt, että onko se kuollut, Pulkkinen kertoo.

Hän pääsi jouluaatoksi kotiin. Perheen esikoinen oli 6-vuotias.

Kolmetoista kuukautta Veikon syntymän jälkeen Pulkkisille syntyi pähkinälapsi. Hän on juuri täyttänyt 14 vuotta.

– Pähkinälapsiksi kutsutaan Suomessa lapsia, jotka syntyvät perheeseen menetyksen jälkeen, Pulkkinen kertoo.

Omat kokemukset vaikuttivat Pulkkisen tuolloin pitkälle edenneeseen väitöskirjaan niin, että kuolemankulttuurin muutos jäi siinä vähemmälle. Pulkkinen keskittyi surevien kokemuksiin ja siihen, mitä suru on ja miten surusta pitäisi ajatella.

– Jo ennen tohtoroitumista perustin Jälki jää -toiminimen ja työllistän nyt itseni surun sekatyöläisenä: kirjoitan, koulutan, puhun ja konsultoin kuolemansurun kysymyksistä, Pulkkinen kertoo.

Menetykset ja sureminen muovaavat identiteettiä

Mari Pulkkisen mukaan läheisen kuoleman jälkeen eloon jääneillä on vaihtoehtoina joko surra tai yrittää olla surematta. Ihminen ei pääse menetyksestään eroon. Se merkitsee väkisinkin jotakin.

– Määrittelen suremisen niin, että se on elämistä menetyksen kanssa ja menetyksen vaikuttamana. On hirveän paljon raskaampi vaihtoehto yrittää kieltää se, miten paljon ja mitä kaikkea läheisen kuolema merkitsee.

Jälkikäteen Pulkkinen on miettinyt, miten hänen olisi käynyt, jos hän ei olisi tutustunut suruteorioihin ja kyseenalaistanut niitä jo ennen kuin hänen oma lapsensa menehtyi. Hän oli jo ennen Taimia ajatellut, että sureminen pitää ajatella uudelleen.

– Kun Taimi syntyi ja hänet ojennettiin syliini, niin kuin vastasyntynyt annetaan äidin rinnalle, putosin surun syliin.

– Se oli hyvä, sillä en yrittänyt kieltää sitä, mitä kaikkea menetys tarkoittaa ja miten merkittävä asia menetys ja sen sureminen on omalle identiteetille ja sille, minkälainen puoliso ja äiti olen. Sekä hyvässä että pahassa.

Pulkkisesta varmaan hirveintä, mitä surevalle äidille voi sanoa, on, että oman lapsen kuolema opettaa jotakin. Hänen mielestään kärsimykset eivät jalosta ihmistä.

Pulkkisen mielestä menetykset eivät myöskään tee ihmisestä välttämättä voimakasta ja viisasta. Hän ihmettelee nykyistä suruun liittyvää sankaripuhetta. Monesti saa lukea, kuinka joku kertoo: ”Kun olen tämän läpikäynyt, tiedän kestäväni mitä vain”.

– Oma kokemukseni on hyvin päinvastainen. Minusta ei ole tullut voimanaista vaan hauras suru­nainen. En voi tietää, mitä enää kestän. Oma hauraus on käsillä koko ajan. Minusta olisi suorastaan ylimielistä ajatella, että kokemusteni jälkeen kestän mitä vain, Pulkkinen sanoo.

Surusta ei pidä päästä eroon

Usein suremisen ajatellaan vievän tilaa muulta elämältä. Sen takia se ”pitäisi hoitaa” tietyssä ajassa pois tieltä. Pulkkisen mielestä kannattaisi antautua surun syliin ja ottaa vastaan menetyksen tarjoamat merkitykselliset asiat.

Hänen mielestään on vinoutunutta ajatella, että suru on häiriö, josta pitäisi päästä eroon. Suremisen ei tarvitse loppua.

– Tosiasia on, ettemme toivo menetyksiä. Mutta olisi aika hirveää, jos emme saisi surra niitä. Mitä, jos minulla olisi vain isäni ja lasteni menetykset, mutta en saisi surra niitä?

– Sureminen ei vie mitään pois. Suru on merkittävä onnellistava tekijä elämässäni, ja on etuoikeutettua, että saan surra jopa työkseni.

7 väitettä surusta 

Mari Pulkkinen pohtii yleisiä suruun liittyviä neuvoja ja uskomuksia.

1. Surun tunteet voi ohittaa lähtemällä lenkille tai siivoamalla

Toisten tapoja surra saatetaan joskus arvostella aika kärkkäästi. Tulisi kuitenkin ymmärtää, että suru on kokonaisvaltaista ja ihmiset ovat erilaisia. Ihmisillä on erilaisia suremisen tapoja aivan niin kuin heillä on erilaisia elämisen tapoja.

Siinä missä tunnevetoinen surija perkaa ja erittelee tunteitaan, toiminnallinen surija siivoaa tai juoksee tai esimerkiksi tyhjentää kuolleiden vanhempiensa asuntoa. Kolmas tapa surra on kirjoittaa, puhua, lukea tai kuunnella vaikka laulu­lyriikoita sillä korvalla, miten ne resonoivat oman surun kanssa.

2. Läheisen kuoleman jälkeen on sopimatonta tuntea vihaa tai syytellä muita

Tunteet eivät vahingoita ketään. Olisi tärkeää, että surressa olisi tilaa myös tunteille, joita pidetään rumina.

Surevassa vihaa voivat herättää monet asiat. Sureva voi olla vihainen lääkärille: eikö se pystynyt hoitamaan, tekikö se virhediagnoosin, eikö se tehnyt riittävästi? Sureva voi olla vihainen myös Jumalalle, Kelalle, koko maailmalle tai yhteiskunnalle. 

Joskus syytetään vainajaa: miksi se eli sillä tavalla, miksi se ei pitänyt itsestään huolta, miksi se joi niin paljon, miksi se ajoi autolla niin kovaa, miksi se kohteli minua niin? Meillä elää vanhakantainen ajattelutapa, ettei vainajista saisi ajatella tai puhua pahaa vaan pitäisi puhua vain hyvää. Mutta tuollainen ajattelu ei edistä rehellistä ja kokonaista surua.

Läheisen kuollessa ihmiset syyttävät useimmin itseään kuin muita. Se on hyvin luonnollinen reaktio monessa tilanteessa. Itsensä syyttäminen liittyy siihen, että silloin ihminen puntaroi omaa vastuutaan suhteessa läheisiin. Sellainen puntarointi on elämässä tärkeää.

3. Jos suru ei mene ohi, on surtu väärällä tavalla

Usein ajatellaan, että surun kuuluisi mennä ohi. Jos näin ei käy, syytä etsitään suremisen tavasta. Mutta sen sijaan, että yritetään korjata surevaa ja suremisen tapaa, pitäisi antaa ihmisen surra ja auttaa häntä löytämään suremisen mahdollisuuksia. Ehkä sitten ei olisi niin paljon niin sanottuja masentuneita surevia, vaan voisi olla surussaan tyytyväisiä hyvää elämää eläviä ihmisiä.

Sveitsiläisen psykiatrin Elisabet Kübler-Rossin kehittämällä suruteorialla on selitetty surua 1970-luvun alusta alkaen. Siinä on viisi vaihetta: kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen.

Mutta alun perin tässä teoriassa ei ollut kuvattu surevien kokemusta, vaan Kübler-Ross oli tutkinut kuolevien potilaiden suhtautumista omaan lähestyvään kuolemaansa, ja nämä viisi vaihetta kuvaavat sitä. Se on täysin eri asia kuin toisen ihmisen kuoleman sureminen. Silloin elettiin aikaa, jolloin suru kiinnosti ja käteväksi nähtyä teoriaa alettiin hyödyntää sen ymmärtämisessä.

Vuonna 2017 maailman arvostetuimmat surututkijat kirjoittivat pamfletinomaisen artikkelin, jossa he vetosivat surevia hoitaviin tahoihin ja sureviin, että he luopuisivat vaiheajattelusta. Sille ei ole riittävää empiiristä perustaa, eikä se auta poimimaan surevien joukosta niitä, jotka tarvitsevat eniten ammatillista apua.

Suurin vaara vaiheteoriassa on sen synnyttämä paine surra tietyllä tavalla. Surijalle tulee paine esimerkiksi siitä, että surun pitäisi päättyä johonkin viimeiseen vaiheeseen.

4. Jos läheisen kuolema ei itketä, suhde on ollut merkityksetön

Aika monet arvostavat kykyä itkeä, mutta se ei ole surun mittari. Väitöskirjassani vanhemman polven ihmiset kertovat kasvaneensa ympäristössä, jossa itkeminen ei ollut suotavaa. Pojille oli opetettu, että miehet eivät itke tai miehet eivät itke ainakaan selvinpäin. Perheissä yritettiin rajoittaa lasten tunteiden ilmaisua, eikä yleensä ollut tapana näyttää minkäänlaisia tunteita.

Nämä aikuisiksi kasvaneet lapset kohtasivat sitten kuolemaa ja menetyksiä ja heistä tuntui pahalta, etteivät he osanneet itkeä. Jotkut heistä olivat päätyneet esimerkiksi puolison myötä toisenlaiseen perheyhteisöön, jossa oli tapana näyttää tunteita. He kertoivat, miten helpottavaa oli, että he pystyivät itkemään suruaan.

Usein ajatellaan, että suremme vain niitä ihmisiä, joita rakastamme. Kun ajattelen kaikkia ihmisiä, joita elämänpiiristäni on kuollut, eivät he läheskään kaikki ole olleet rakastamiani ihmisiä. On kuollut ihmisiä, joihin minulla on ollut ristiriitainen suhde, ja silti surin heidän kuolemaansa.

Suru on paljon rikkaampaa kuin vain sitä, että suremme rakkaimpiemme kuolemaa. Sitä paitsi eivät läheisimmätkään suhteet pelkästä rakkaudesta koostu, vaan niissäkin on muita puolia.

5. Uskovan ihmisen ei tarvitse surra kenenkään kuolemaa

Ydinkokemusta siitä, ettei tärkeä ihminen ole enää arkisessa elämässä mukana, ei muuta se, uskooko Jumalaan vai ei. Menetys saa yhtä lailla kaikki ihmiset pohtimaan, millainen ihminen vainaja oli, miten kuolema meni, mitä oli ja mitä olisi voinut olla.

Mutta olen huomannut, että voimakas taivasusko tuo suruun tietynlaisen vivahteen, jonkinlaisen pehmeyden, pumpulin, jonka varaan voi jäädä. En tarkoita, ettei menetys silti olisi raskas. Ei taivastoivo ota tästä kivusta mitään pois.

Väitöskirja-aineistossani kävi ilmi, että ihmiset, joilla oli voimakas taivas­usko, eivät välttämättä uskoneet Jumalaan. Se vaati vain uskon siihen, että jossain on paikka, missä taas tavataan.

6. Surevan pitää antaa olla rauhassa itsekseen

Viime vuosina on mediassa esiintynyt usein sana sururauha. Uutisessa saattaa esiintyä poliisi tai seurakunnan edustaja sanomassa, että ”nyt toivotaan perheelle sururauhaa”.

Sururauhan toistaminen voi vahvistaa kuvaa siitä, että suru on hetkellinen poikkeustila ja että surevan on hyvä pysyä surutalossa eikä häntä saa mennä häiritsemään. Ajatellaan, että surkoon nyt ja palatkoon sen jälkeen takaisin elävien ­joukkoon.

Osanotto suruun koetaan usein vaikeaksi, mutta kannustan menemään surevan luo. Vähän vieraampaakin ihmistä voi muistaa surussa sillä tavoin kuin se on itselle luontevaa.

Muistan ystävämme isän, joka tuli kolaaman pihamme lumesta, kun lapsemme oli kuollut. Yksi ystävä toi kattilallisen kalakeittoa. Toinen laittoi pitkän tekstiviestin. Joku voi ottaa surevan lapset joksikin aikaa hoitoon tai jollekin on luontevaa lähteä lenkille yhdessä surevan kanssa.

7. Suru läheisen kuoleman jälkeen kestää noin vuoden

Perinteisesti on ajateltu, että suru kestää tietyn ajan. Kun on kerran käyty läpi vuoden tärkeimmät juhlat – pääsiäinen, äitienpäivä, juhannus, isänpäivä, joulu ja kuoleman muistopäivä – ilman kuollutta läheistä, seuraavan vuoden uskotaan olevan helpompi.

On kuitenkin huomattu, ettei tämä malli sovi yhteen sure­vien kokemusten kanssa ja on esitetty, että ehkä toinen vuosi saattaakin olla vaikein.

Haluaisin poistaa kaikki tavat puristaa suru ajallisiin kehyksiin, siihen, että jonain aamuna voisi nousta ja todeta surun loppuneen. Ihminen voi ja saa surra samaa menetystä eri tavoin eri elämänvaiheissa. Surin isäni kuolemaa eri tavalla 23-vuotiaana kuin nyt 48-vuotiaana puolisona ja surevana äitinä. Edelleen saan surra.

Jaa tämä artikkeli: