Kolumni: Jeesus ja julkinen sektori
Minä olen pudonnut poliittisen kielen kehityksen vauhdista.
Olen tottunut ajattelemaan, että hyvinvointivaltion tehtävä on turvata kansalle toimiva terveydenhuolto, lapsille hyvä koulutus ja vanhuksille turvattu vanhuus. Mutta nyt olen oivaltanut, että kaikkea tätä kuuluukin nimittää ylipaisuneeksi julkiseksi sektoriksi, josta täytyisi päästä eroon.
Kouluja ja kirjastoja tulee lakkauttaa, terveyspalvelut keskittää jonnekin kauas ja vanhat pitää töissä, kunnes he tuupertuvat sinne. Se, mitä olen pitänyt kovasydämisyytenä, onkin rohkeutta tehdä toisille kipeitä ratkaisuja.
Leikkauslistat osoittavat vastuuntuntoa. Mutta pakkohan sitä on leikata, kun rahaa kerran ei ole.
Olen myös aina ajatellut, että työmies on palkkansa ansainnut, mutta nyt peräänkuulutetaan palkkamalttia. Ei tosin malttia osinkojen jakamisessa – lehtitietojen mukaan eräs pankki jakoi juuri ennätysmäärän osinkoja, 44 prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna, ja nosti myös hallituspalkkioita. Sama pankki vaatii työntekijäryhmiltään säästötalkoita. Mutta mikäpä osinkoja ja palkkioita jakaessa, kun rahaa kerran on, joskaan ei työntekijöille.
Ylipaisunut julkinen sektori ja palkkamaltti ovat termejä, jotka pelaavat sanojen vivahteilla ja pyrkivät peittämään ideologisen sisältönsä. Kaikkihan me haluamme osoittaa malttia, ja ylipaisuminen on vastenmielistä, sairaalloista.
Se, joka onnistuu hallitsemaan muotisanojen käyttöä, pystyy muokkaamaan mielikuviamme mieleisikseen. Aivan toisenlainen kuva syntyy, jos puhumme ylipaisuneen julkisen sektorin sijasta velvollisuutensa täyttävästä hyvinvointivaltiosta ja sanomme suoraan pienituloisten palkkojen jäädyttämistä tuloerojen kasvattamiseksi.
Jeesuksen opetusten seuraaminen on hyvä asia, mutta tuntuu siltä kuin hänen sanojaan olisi tässä tulkittu väärin. ”Köyhät teillä on luonanne aina” tuskin on kehotus pitää köyhät aina köyhinä ja kurjina.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori.
Jaa tämä artikkeli: