Kolumni: Kaiteesta kiinni

Kolumni: Kaiteesta kiinni

Iän myötä tasapaino alkaa horjua. Enää ei ole yhtä ketterä kuin nuorempana.

Kaatumiset ovat yksi suurimpia syitä vanhusten vammautumiseen ja jopa kuolemaan. Lonkan murtuminen voi johtaa siihen, että juuttuu lopullisesti sängyn vangiksi.

Kahta on pakko tarkkailla huolellisemmin, alamäkiä ja portaita. Ylöspäin on helpompi kiivetä, mutta alaspäin ei enää loikita vanhaan malliin.

Hiihtäminen sujuu vain hitaammassa veteraanisarjassa. Saariselällä en enää sukset jalassa ylitä Kiilopään tunturia ja Ylläksellä tulen alas Isometsän mäkeä vain kesäkelillä. Ylöspäin kohti tunturin lakea kyllä vielä pääsisin kapuamaan, mutta alamäki ei enää suju kuten nuorena.

Rappuja kipuan kuudenteen kerrokseen, mutta alas tullessa on pidettävä käsi lähellä kaidetta. Ne lapsuuden ja nuoruuden ajat ovat takana, jolloin hypittiin monta askelmaa kerrallaan ja liu’uttiin kaiteen päällä alaspäin kerros kerrokselta.

Kaiteesta ja kahvasta kiinni. Siinä vanhenevan taktiikka.

Mutta eikö koko elämä ole sitä, että pidetään kiinni jostakin sellaisesta, joka kestää paremmin kuin omat voimat? Tarrataan kiinni johon sellaiseen, joka on minua vahvempi ja tukevampi.

Kun sisäinen mieli horjuu, silloin etsitään lähimmäinen, joka jaksaa kuunnella, uskaltaa pitää kädestä ja malttaa pysyä levollisena. Aina ei tarvita edes psykiatria eikä pappia. Kärsivällinen ja luotettava ystävä riittää.

Kaide ja kahva kuuluvat myös uskon maailmaan. Tarvitaan kaiteen teologiaa. Sen pääneuvo on, että on turvattava johonkin oman minän ulkopuoliseen todellisuuteen. Kun omat jalat horjuvat, silloin on tarrauduttava Jumalan kaiteisiin, armon kahvoihin.

Jumalan sana ja hänen lupauksensa ovat sellaisia kiinnekohtia, joihin voi tarttua sekä nuori että vanha. Kun niistä pitää kiinni, silloin selviää sekä ylämäessä että alamäessä.

Kirjoittaja on piispa.

Jaa tämä artikkeli: