Kolumni: Kun kolea universumi ei riitä
Uskonnottoman ihmisen maailmankuva ei ole sama kuin kristityn maailma, josta Jumala – ja samalla toivo – on poistettu.
Nuori tiedemiehen alku ihailee Orionin tähtikuviota talvisen yötaivaan alla. Helsingin yliopistossa luennoinut teologi Alister McGrath jakoi kuulijoidensa kanssa tämän muistikuvan 1960-luvun Oxfordista.
Kunnioittavaan ihailuun sekoittui syvää epämukavuutta. McGrath tiesi, että hän olisi jo kuollut siinä vaiheessa, kun tähdistä nyt lähtevä valo saavuttaa maapallon.
Älä sulje mieltäsi elämän syvältä merkityksellisyydeltä, olipa maailmankuvasi millainen tahansa."
Universumin kauneus tuntui saarnaavan nuorelle ateistille elämän turhuudesta. Samaan ahdistukseen oli törmännyt myös biologi Ursula Goodenough, joka kirjoittaa näin:
"Öinen taivas oli raunioina. En pystyisi koskaan enää katsomaan sitä... Kolea tyhjyys valtasi minut aina, kun ajattelin sitä, mitä kaukana kosmoksessa tai syvällä atomin sisällä tapahtui."
McGrath nosti sitaatin rinnalle tutun psalmikatkelman:
"Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikalleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat!"
Viesti oli selkeä: maailma ilman Jumalaa on paljas ja ankara paikka, jossa ihmisen elämä jää vaille perimmäistä merkitystä.
Tässä kohdassa ajatukseni lähtivät omille teilleen. Rinnastus tuntui epäreilulta.
Uskonnottoman ihmisen maailmankuva ei ole sama kuin kristityn maailma, josta Jumala – ja samalla toivo – on poistettu. Jos ajattelen näin, en näe toista ihmistä, vaan panen hänet kantamaan omaa varjoani.
Syvät kokemukset eivät toistu saman kaavan mukaisina. Tiukka uskonnollinen maailmankuva voi aiheuttaa syvää ahdistusta siinä kuin jäykkä materialismikin.
Kuitenkin McGrathin puheessa oli mielestäni tärkeä pointti. Se on tämä: Älä sulje mieltäsi elämän syvältä merkityksellisyydeltä, olipa maailmankuvasi millainen tahansa.
Jaa tämä artikkeli: