Kolumni: Luovuus ja vastarinta
Luin hiljattain Stéphane Hesselin pienen kirjan Indignez-vouz! Suomeksi se on julkaistu vuonna 2011 nimellä Vastarintaan!
Kirjan viimeisillä riveillä Hessel kirjoittaa ”LUOMINEN TARKOITTAA VASTARINTAA, VASTARINTA TARKOITTAA LUOMISTA” (käännös on minun, isot kirjaimet kirjailijan). Se oli minusta hieno loppuhuipennus. Kirjoitin siitä Twitterissä, ja eräs ystäväni hehkutti heti että tuohan oli varsin tyhmä lausahdus. Ongelma oli tietenkin, että ystävälläni ei ollut tietoa siitä kontekstista, johon Hessel sijoitti sanansa.
Hessel kuoli viime vuonna. Toisen maailmansodan aikana hän oli osa ranskalaista vastarintaliikettä. Sodan päätyttyä Hessel oli sihteerinä ryhmässä, joka kirjoitti YK:n ihmisoikeuksien julistuksen. Sanoisin, että hänen elämäntyönsä on melko vaikuttava.
Vaikutun myös siitä vakavasta viestistä, joka kaikuu Hesselin kirjasta. Hän haluaa, että nuoret sukupolvet jatkavat taistelua, jota hänen oma sukupolvensa on käynyt fasismia, sodankäyntiä ja äärikapitalismia vastaan. Hessel vihaa ja suree sitä, että yhteiskunnassa on sallittu kehitys, joka johtaa kansan jakautumiseen yhä rikkaampiin ja yhä köyhempiin, ja että Eurooppa on sulkeutumassa ulkopuolisilta.
Luin muuten eilen, että Ruotsi oli 1800-luvulla orjakaupassa käytettävien rautakahleiden johtava valmistaja, ja että tänä päivänä ruotsalainen Saab johtaa EU-maiden käyttämien seurantalaitteiden valmistusta. On se historia vaan niin synkän ironista.
Olen joskus sanonut, että kirjoittamiseni on vastarintaa. Kirjoittamalla vastustan sitä, että yhteiskunta pimenee vuosi vuodelta ja että esimerkiksi psyykkisesti sairaita kohdellaan Suomessa yhä huonommin ja että heidän hoitoonsa on yhä vähemmän resursseja.
Vasta Hesseliä luettuani oikeasti ymmärrän, kuinka tärkeätä on, että myös luovat ihmiset ottavat osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjallisuuskriitikko.
Jaa tämä artikkeli: