Kolumni: Me luuserit

Kolumni: Me luuserit

Aina täytyy olla niin hyvä ja niin onnistunut kaikessa. Koulussa, työpaikalla, parisuhdemarkkinoilla. En vain aina jaksa olla. Viime viikkoina olen ollut melko saamaton, joidenkin mielestä varmasti suorastaan laiska. Luen kirjoja, kirjoitan, katselen leffoja. Mutta en paahda täysillä. Rahaa on ihan riittävästi tällä hetkellä. Ei suuria summia, mutta riittävästi. Otan siis melko rauhallisesti. Ajattelen, että olen sen arvoinen, mutta se vaatii totuttautumista. Olenhan kasvanut sellaiseen ajatusmalliin, että vain kova tekijä kelpaa ja on leponsa ansainnut.

Vaikka olen tietoisesti päättänyt vähentää stressiä, päässäni liikkuu itsepäinen ajatus siitä, että pitäisi paahtaa. Pitäisi hakea lisää töitä. Pitäisi ponnistella. Ehkä se johtuu siitä, että yhteiskunnassamme ajatellaan työn jalostavan ja että kiire ja stressi jotenkin kuuluvat työkuvioon. Onhan se epäilyttävää, jos joku huvin vuoksi lukee kirjaa pari päivää putkeen. Jos vielä myöntää, että tällä hetkellä ei ole paljonkaan tarmoa työhön eikä kunnianhimoa löydy kun pikkurillin verran, jotkut menestyksekkäät sarasvuot ja kataiset alkavat pikkuhiljaa miettiä, että onpas tuo luuseri.

Ajatelkoot. Itse inhoan luuseri-sanaa. Yksi pieni sana saa minut raivon partaalle. Mitä sillä oikein tarkoitetaan? Missä vaiheessa ihmisestä, uniikista yksilöstä, tulee luuseri? Kun työ lähtee alta? Kun masennus iskee? Kun seisoo sossun luukulla? Kun kunnianhimo yltää ainoastaan päivästä päivään jaksamiseen?

En ole kertaakaan sanonut ketään luuseriksi, vaikka olenkin sen monta kertaa kuullut sanottavan itsestäni. Väitän, että ihminen voi hyvin, kun hän välillä laiskottelee ja viettää päiviä vaikka lukien tai seinää tuijottaen. Joidenkin mielestä se on luuserimeininkiä. Älkää siitä välittäkö, vaan sallikaa itsellenne välillä hengähdystaukoja.

Kirjoittaja on kirjailija ja kirjallisuuskriitikko.

Jaa tämä artikkeli: