Kolumni: Murtuneita mieliä
Viime sodissa noin 18 000 suomalaista sotilasta joutui hermojen romahtamisen vuoksi sairaalahoitoon. Ville Kivimäki on tutkinut syitä. Hänen kirjansa Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 voitti syksyllä Tieto-Finlandia -palkinnon. Oikein, että voitti. Kirja on myötäelävästi ja harkitsevasti kirjoitettu, tiedettä parhaimmillaan.
Mikä osuus sairastumiselle oli miesten ”sielunrakenteessa”, mikä taas sodan järkyttävissä tapahtumissa? Ajan henki ei suosinut heikkoja. Psykiatritkin leimasivat ihmisiä. Kivimäki muistuttaa kuitenkin, että rintaman kauheudet saattoivat ”tärähdyttää” kenet tahansa. Traumaattiset elämykset ovat ”mysteeri, johon ei ole helppoa selitystä”.
Elämässä muutenkin on vaikeaa käsittää, miksi toiset murtuvat, mutta toiset pysyvät koossa. Sairauksien ja kärsimysten selitykset jäävät arvoituksiksi. Miksi yksi kohtaa kohtuuttomia kohtaloita, mutta toinen ei?
Tiede voi selittää osan kriisien syistä. Usein takana on tekijöitä, joita ei voi ennakoida ja joille ei voi mitään. Joskus vaikeudet voivat johtua ihmisestä itsestään.
Kivimäki sanoo, että ”ainoa tapa välttää sotilaiden posttraumaattisia stressihäiriöitä on se, ettei miehiä ja naisia lähetetä sotaan”.
Elämäkin on eräänlainen sota, johon väistämättä kuuluu stressiä, traumoja ja kärsimyksiä.
On vaarallista olla liikaviisas ja tietää, miksi toiset murtuvat, mutta toiset eivät. Ei ole niin, että heikot kärsivät, mutta vahvat selviävät. Ei ole niin, että Jumalaan uskovat kestävät, mutta jumalattomat särkyvät.
Ei edes Jumala anna yksisilmäistä selitystä kärsimyksen ongelmaan. Sekä tieteeseen että uskoon kuuluu nöyryys monimutkaisten ongelmien äärellä. On pakko vain hämmästellä, miksi toiset murtuvat, mutta toiset eivät.
Mutta kunpa kenenkään ei tarvitsisi jäädä epävarmaksi siitä, että Jumala on aina murtuneen rinnalla. Sillä sen kaltaisten on taivasten valtakunta.
Kirjoittaja on piispa.
Jaa tämä artikkeli: