Kuva: Jukka Granstrom
Kolumni: Onko viisautta puhua vai vaieta?
Se, miten sanoja ja hiljaisuutta käytetään, vaikuttaa kahden ihmisen välisen kohtaamisen laatuun. Siihen, onko kohtaaminen tasa-arvoista, alistuvaa vai alistavaa.
Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa. Suomalaisten tuntema sanonta asettaa suun supussa pitämisen paremmaksi vaihtoehdoksi kuin oman mielipiteen kertomisen.
Antaa muiden puhua, minä olen hiljaa ja kuuntelen. Päättäkööt muut, niin asiat sujuvat helpommin. Pelkään saavani leiman otsaani, jos avaan suuni.
Tämäkö on se kultainen valinta? Että jättäytyy ulkopuolelle, alistuu, tyytyy siihen, mitä minun ulkopuolellani päätetään. Että pitää ajatukset itsellään eikä kukaan välttämättä tiedä ajatuksiani – vaikka minulla voisi olla ratkaisun avaimet.
Haluan tuoda asiani esille ja siihen minulla on oikeus. Olen eri mieltä, ei noin voi tehdä. Sana sanasta, kaksi parhaasta. Sanon vielä kolmannen kerran, että näin asia on.
Tämäkö on se hopeinen valinta? Että työntää toiset kumoon sanoillaan. Että hallitsee tilannetta puhumalla.
Kärjistettyjä esimerkkejä, myönnän. Mutta todellisuutta.
Sekä työelämässä että muualla on tilanteita, joissa on järkevämpää pysytellä hiljaa, ja toisaalta toisessa kohdassa oman puolensa pitäminen on ehdottoman tärkeää. Ei ole aina helppoa valita, kumpi on parempi vaihtoehto.
Myöskään sanojen valinta ei ole helppoa, sillä kuulija voi tietoisesti tai tietämättään kuulla viestin toisin kuin se on sanottu.
Sanat ovat valtaa. Niitä on syytä käyttää viisaasti, sillä niillä voi saada aikaan paljon sekä pahaa että hyvää. Vaikeneminen ei välttämättä ole pelkkää hiljaa olemista: silloin voi kuulla, mitä toinen sanoo.
Sekä puhumalla että kuuntelemalla ihminen kohtaa toisen ihmisen. Se, miten sanoja ja hiljaisuutta käytetään, vaikuttaa kohtaamisen laatuun. Siihen, onko se tasa-arvoista, alistuvaa vai alistavaa.
Anteeksi. Kiitos. Molemmat ovat suositeltavia sanoja eikä niitä tarvitse säästellä. Ne eivät käytössä kulu.
Jaa tämä artikkeli: