Kolumni: Pääosassa messu
Olen ollut väärässä! Olen luullut, että seurakuntalainen on kasteen saanut kirkollisveron maksaja.
Onneksi jumalanpalvelusguru Ruotsista, Fredrik Modéus, osasi valistaa minua poloista: seurakuntalainen onkin se, joka viettää jumalanpalvelusta.
Seinäjoen jumalanpalveluspäiville viikko sitten kokoontui iso joukko messun ja Modéuksen faneja. Mantran tapaisena ilmassa väreili lause ”messu on seurakuntaelämän keskus”. Messu on seurakunnan keskus vähän samalla tavalla kuin Korso on Vantaan keskus. Entisenä Korson pappina tiedän joukon ihmisiä, jotka todella pitävät Korsoa Vantaan keskustana ja itsekin olen taipuvainen ajattelemaan näin – sekä Korsosta että messusta. Tilastollinen, maantieteellinen ja sisällöllinen tarkastelu kuitenkin osoittaa, että niin seurakunnan kuin Vantaankin keskus levittäytyy hirven sarvien tavoin laajemmalle.
Eikö ole riittävä uskonnollinen vakaumus, että on kastettu ja haluaa kastaa myös lapsensa, maksaa kirkollisveronsa, mennä naimisiin kirkossa ja tulla joskus haudatuksi siunattuun maahan? Suomen yleisin uskonnollinen identiteetti, ”iloinen luterilainen veronmaksaja”, ei ilmeisesti kelpaa. Kirkon saranoiden narskunta sunnuntaiaamuna on juuri se, mikä todistaa uskon aitouden.
Julistus siitä, että messu on seurakunnan keskus ja vain messukävijä on seurakuntalainen, antaa ihanan tekosyyn kirkon työntekijöille olla turvassa kirkon ovien sisäpuolella ja sisäpiirissä. Ollaan vain niiden kanssa, jotka ovat jo valmiiksi samaa mieltä. Unohdetaan vain suurin osa kastetuista – ne uskossaan kelvottomat ja irralliset, aamu-uniset ei-seurakuntalaiset.
Arkkipiispa Kari Mäkinen kuvaili Seinäjoella messua ”yhteiskunnan sieluksi ja seurakunnan yhteisen kaipuun ilmaukseksi – myös niiden, jotka eivät ole paikalla”. Kirkossa järjestetään upeita, hoitavia ja kauniita messuja. Annetaan messun hyväillä ja siunata myös niitä seurakuntalaisia, jotka eivät ole paikalla.
Kirjoittaja on pappi ja toimittaja.
Jaa tämä artikkeli: