Kolumni: Pappi riisuu
Astun esille papin sotisovassani ja äkkiä ajattelen sen olevan liikaa.
Ensimmäisenä riisun kasukan ja stolan. Niitä ei ole suunniteltu puolitoistametriselle naiselle. Riisun myös alban, jonka pitäisi peittää minuuteni. En kestä nyt edes armon vaatteen painoa. Otan sokeripalan pois kaulastani ja heitän sen diabeetikoille. Riisun papin paidan. Musta ei ole koskaan ollut uskoni väri.
Riisun naispapin juhlapuvut: Vuokon ja Säteen. Tosin ei niissä ole juurikaan riisuttavaa, kun ei niissä ole edes selkeitä papillisia tunnuksia. Annan pois piispojen ohjeistuksen mukaiset kopisemattomat kengät, joissa on alle viisisenttiset korot. Ne olivatkin liian rumat. Riisun ohjeelliset 20 denierin mustat sukkahousut, jotka hiostavat, mutta eivät lämmitä.
Riisun eleeni: mairean hymyn, imelän pappisnuotin, hitaan yliartikulaation ja nöyristelevän asenteen. Riisun pätemisentarpeeni ja sen myötä kaikki latinankieliset fraasit sekä sivistyssanat. Annan pois liturgiset huitomiset ja polvistumiset.
Riisun silmäni ja hillityn silmämeikkini. Annan pois kyyneleeni, sillä eihän pappi saa itkeä kuitenkaan. Samalla vauhdilla leikkaan pois koko sielunhoidollisesti sivuun kallistuvan pääni.
Riisun käteni, ne Kristuksen työhön kutsutut. Annan pois myös kynsilakkani, ettei kenenkään ehtoollinen mene pilalle sen räikeästä väristä. Riisun jalkani, jotka ovat kuljettaneet minua maan korvessa sinnekin, missä enkeli ei ole ollut pitämässä kädestä kiinni.
Riisun rintani ja muutkin ruumiini osat, jotka haisevat vähänkään naaraalta. Annan pois myös sen, mitä rintani alta löytyy: tahtoni ja kutsumukseni. Luovun maisterin tutkinnosta, pappislupauksesta ja psykologisten soveltuvuustestien lupaavista tuloksista.
Olen paljas. Alaston sieluni kieppuu alttarin ylle ja alkaa räkättävään rukoukseen.
Kirjoittaja on pappi ja toimittaja.
Jaa tämä artikkeli: