Kolumni: Tarvitsemme avaruuden lumoa
Työpäivä oli ollut pitkä, ja lähdin kotiin väsyneenä. Tulin ostaneeksi aseman kioskista Tähdet ja avaruus -lehden.
Lehti lumosi minut niin, että luin sen kannesta kanteen. Kun sammutin kotona yölampun, kello oli puoli yksi yöllä.
Tällaiset tarinat ovat varmaan tavallisia. Yllättäen sitä havahtuu kiireistään ja löytää rakkaan harrastuksen uudestaan. Aika unohtuu, kun tunnemuisti kuljettaa mieltä vanhoissa ja samalla uusissa maisemissa.
14-vuotiaana luin ystäväni kanssa lauseita kosmologiaa käsittelevästä tietokirjasta. Ne olivat niin huikeita, että lopetimme välillä lukemisen ja nauroimme katketaksemme.
Vähän myöhemmin kiinnostuin Jumalasta. Isäni mielestä nämä olivat samalla jatkumolla, enkä ole täysin eri mieltä.
Supersäieteoreetikot, jotka jäljittävät laskelmiensa avulla tosiolevaisuutta ja sen alkua, eivät ole kovin kaukana keskiajan teologien filosofisesta työskentelystä. Kumpiakin ajaa eteenpäin logiikan vääjäämättömyys ja haltioituminen jostakin, joka ylittää järkeilyn rajat.
Haltioituminen tai sen puute näkyy kasvoista. Haltioitumisen puuttuminen on modernin ihmisen krooninen vaiva. Olemme kesyttäneet maailman erämaasta puutarhaksi ja siitä edelleen kasvihuoneeksi. Rikkaruohoja vastaan kamppaillessamme sitten huolestumme ja ikävystymme hengiltä.
Haastattelin muutama vuosi sitten turkulaista rovastia Risto Heikkilää, joka tarkkailee syvän avaruuden kohteita itse rakentamastaan observatoriosta. Heikkilän mielestä nykyihmistä vaivaa kaupunkien valosaasteen aiheuttama suhteellisuudentajun puute. Ihminen, joka ei enää näe tähtitaivasta, unohtaa oman pienuutensa.
Viime perjantaina ilmestynyt Tähdet ja avaruus -lehti kertoo, että Otaniemessä kulkevalla kevyen liikenteen väylällä testataan älykkäitä katuvaloja. Niiden valo himmenee, kun tiellä ei liiku ketään. Tulevaisuudessa kaupungin valot kenties himmentyvät tähtikirkkaina öinä.
Saisimme avaruuden lumon takaisin.
Jaa tämä artikkeli: