Kolumni: Tiedän uskovani

Vaikka tieteen faktat muuttuvat, Jumala ei.

• 25.03.2015 17:00
• Hanna Paavilainen

Yläasteella minulle opetettiin, että Pluto on planeetta ja maailmanloppu tulee, kun maailmankaikkeus alkaa supistua. Samoihin aikoihin rippikoulussa opetettiin, että Jumala on hyvä. Hän on antanut elämän minullekin. Sattumia ei ole. Elämälläni on tarkoitus.

Sata vuotta sitten Pluton olemassaolosta ei tiedetty ja maailmankaikkeus oli paljon pienempi, sillä aika-avaruus ei silloisen tiedon valossa laajentunut valon nopeudella. Einsteinin oivallus sata vuotta sitten oli, että aika-avaruus muuttuu. Kuva maailmankaikkeudesta mullistui. Silloinkin Jumala oli hyvä ja elämällä oli tarkoitus.

500 vuotta sitten opetettiin, että aurinko kiertää maapalloa. Kopernikus esitti kilpailevan teorian, josta närkästyttiin alkuun myös kirkossa. Mutta Jumala oli hyvä ja elämällä oli tarkoitus.

Valistuksesta lähtien Euroopassa on uskottu asioihin, joita voi mitata. Usko tuli riippuvaiseksi siitä, mitä voidaan todistaa tieteeksi kutsutun ajatusmallin keinoin. Tiede järjestää geenit ja galaksit. Tiede antaa selityksen maailman synnylle ja tunteen sen hallinnasta.

Todellisuudessa tieteen avulla voi hallita vain hyvin pientä osaa maailmasta. Kun kysytään apua ihmisen ahdistukseen, tieteeltä kuivuvat sanat huulille. Tieteellä ei voi hallita kuolemaa eikä syntymää. Jumala antaa ja ottaa elämän sekä antaa sille tarkoituksen. Jumala herättää sydämessä jotakin, joka on kaiken tiedon tuolla puolen.

Nykyään kouluissa opetetaan, ettei Pluto ole planeetta eikä maailmankaikkeus koskaan tule supistumaan. Suhteellisuusteoria on viimeiset sata vuotta pitänyt hyvin pintansa, muttei ole aukoton. Sitä ei ole saatu sovitettua yhteen kvanttifysiikan lainalaisuuksien kanssa. Käsitys ajasta, avaruudesta ja maailmankaikkeudesta tulee vielä mullistumaan. Tieteen faktat eivät ole ikuisia.

Mitäköhän opetetaan sadan vuoden päästä? Väliäkös sillä. Joka tapauksessa Jumala on hyvä ja elämällä on tarkoitus.

Kirjoittaja on pappi ja toimittaja.