Kolumni: Titanicin kapteenit Pariisissa
Ennen odotin ilmastoneuvotteluista jotakin uutista, lupausta läpimurrosta. Nyt sellainen ei tullut edes mieleen.
Kun kirjoitan näitä rivejä, Pariisin ilmastokokouksen alkuun on tasan viikko. Monen aikaisemman ilmastokokouksen alla olen kirjoittanut siitä, miten välttämätöntä on päättää sitovasta ilmastosopimuksesta viipymättä.
Nyt, kun asioille voidaan vielä tehdä jotakin. Nyt, kun maapallon lämpeneminen voidaan pysäyttää ennen turvallisena pidettyä kahden asteen rajaa.
Tiesin, että jos ilmastonmuutos alkaa ruokkia itseään, ei ole mitään takeita siitä, että kehityksen päässä on ihmiselämälle suotuisa tasapainotila.
Monien ilmastotutkijoiden mukaan lämpenemisen todellinen turvaraja on todennäköisesti lähempänä yhtä kuin kahta astetta. Nykymenolla maapallon odotetaan lämpenevän jopa neljä astetta tämän vuosisadan loppuun mennessä.
Tapasin ruokakaupassa kirkon yhteiskunnan ja kestävän kehityksen asiantuntijan Ilkka Sipiläisen, joka valmistautui matkustamaan Pariisiin osana Suomen neuvotteluryhmää.
Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla olisin käyttänyt tilaisuuden hyväksi ja varmistanut, että saan häneen yhteyden ilmastoneuvottelujen aikana.
Siihen aikaan odotin ilmastoneuvotteluista jotakin uutista, lupausta läpimurrosta. Halusin olla ensimmäisten joukossa kertomassa, että poliitikot ovat vihdoin ryhtyneet toimiin edessä olevan katastrofin välttämiseksi.
Nyt mikään sellainen ei tullut edes mieleeni.
En ole muuttanut käsitystäni ekologisen täyskäännöksen välttämättömyydestä, pikemminkin päinvastoin. Haluan yhä kertoa muutoksesta ensimmäisenä.
Mutta olen alkanut ymmärtää, että muutos alkaa muualta kuin yhteiskunnan huipulta.
Kuten asianajaja ja ympäristöfilosofi Matti Wuori kiteytti, poliitikot eivät ole Titanicin ohjaamossa, vaan kykenevät lähinnä järjestelemään aluksen kansituoleja.
Jaa tämä artikkeli: