Kolumni: Ulkopuolisena

Kolumni: Ulkopuolisena

Kävin ulkomailla erään toisen kirkkokunnan jumalanpalveluksessa.

Ovella paikallinen suntio luuli minua turistiksi ja oli käännyttämässä pois. Turisti olinkin, mutta sönkötin ja viitoin itsepäisesti, että haluan jäädä jumalanpalvelukseen. Minulle osoitettiin paikka, jossa sain istua. Se saattoi olla vierailijoille varattu penkkirivi, hieman syrjässä oikeasta jumalanpalvelusväestä. Istuin siihen kiltisti.

Kirkkotila oli mahtipontinen: suuret kivipilarit, korkeat holvikaaret ja taiteeseen hukutetut ikkunat. Mies kultasomisteisessa kasukassaan kantoi kultakoristellun Raamatun paraatipaikalle. Hänen askeleensa näyttivät hitaan harkitulta koreografialta. Poikakuoro alkoi laulaa. Nuorista, kirkkaista äänistä oli piiskattu ilo ja improvisaatio pois – tai ainakin vedetty hymy pyllyyn harmonian tieltä.

En pystynyt osallistumaan yhteisiin lauluihin, sillä melodiat olivat minulle outoja. En osannut arvostaa virsien lyriikkaa, sillä kieli oli minulle vieras. Nousin seisomaan kun muutkin nousivat, mutta en tiennyt miksi. Mieleeni hiipi ihan varkain ajatus: ”Koskakohan tämä loppuu?”. Yritin salaa googlettaa vastausta puhelimellani.

Aprikoin siinä joutessani, että tätäköhän se puusepän poika tavoitteli: smaragdein koristeltuja Raamattuja, hopeisia ehtoollisastioita ja marmorialttareita. Tarvitsemmeko me ihmiset tätä aistiaksemme Pyhän? Minun on vaikea ymmärtää, että ainakaan Jumala tarvitsisi kaikkea tätä kimaltavaa.

Ulkona hoksasin, että mikään tunneaalto ei ollut minussa läikähtänyt. Ei syntynyt uskonnollisuuden kokemusta, vaan ulkopuolisuuden.

Tältäköhän tuntuu siitä tulevaisuuden rippikoululaisesta, joka tulee meidän messuumme ensimmäistä kertaa? Jos koulujen kirkkokäynnit loppuvat, virsiopetus vähenee, seurakunnan aamunavaukset harvenevat, eivätkä vanhemmat ole vieneet messuun, niin onkohan se, mikä minulle on pyhää, nuorille pelkästään outoa?

Kirjoittaja on pappi ja toimittaja.

Jaa tämä artikkeli: