Kolumni: Veri ei vapissut

Kolumni: Veri ei vapissut

Kun olin 18-vuotias, ystävääni uhattiin ampuma-aseella keskellä katua. Se tapahtui Vaasassa, videofirma Makuunin edessä. Taisi olla juhannusaatto, tai joku juhlapäivä kuitenkin. Nuorella asetta kantaneella miehellä, jonka nimi oli Arto, taisi kyllä olla muutama pilleri kehossaan. Silmät törröttivät villeinä. Myöhemmin kuulin, että hän oli joutunut vankilaan. Se ei yllättänyt.

Ystäväni selvisi onneksi ehjin nahoin. Ase ei lauennut. Kului vain muutama minuutti, joiden aikana ystäväni tuijotti hiljaisena ja hyvin uhmakkaana asetta kantanutta miestä suoraan silmiin. Ystäväni oli kyllä rohkea, myönnän.

Ajattelen tuota hetkeä melko usein. Se on tähän asti ainoa kerta, kun olen nähnyt jonkun poimivan aseen taskustaan ja osoittavan sillä toista henkilöä. Miksi hän sen teki? kysyn itseltäni.

Oli kai pakko. Mitäs muutakaan voi tehdä, jos on täynnä huumeita, ahdistusta ja raivoa? Jos on kasvanut väkivaltaisessa ympäristössä ja jos joku vielä sattuu pahana hetkenä olemaan erityisen ärsyttävä? Niin kuin ystäväni: iso, leveäotsainen, äänekäs ja itsevarma. Kaiken lisäksi se pentele puhui ruotsia. Ja vielä Vaasassa, joka on ainoa kaupunki, jossa natsit lentäjäntakkeineen ja kaljuine päineen ovat juosseet perässäni uhkailemassa.

Ei Artonkaan veri sillä hetkellä vapissut, vaan hän päätti näyttää ystävälleni kaapin paikan. Seisoi siis siinä ase kädessä, kunnes poliisit saapuivat paikalle.

Väkivalta kiinnostaa minua filosofisella tasolla. En silti pysty ymmärtämään, minkä takia joku valitsee väkivallan tien. En ole tarpeeksi fiksu tajutakseni sitä. Teorioita minulla riittää sadoittain, mutta tietoa ja kokemusta puuttuu. Olenkin ajatellut, että olisi mielenkiintoista joskus istua vankilassa. Ehkä juuri sen takia, että lähestyn asiaa ajatusten ja filosofisen mielenkiinnon kautta, olen kirjailijamiehiä enkä esimerkiksi linnakundi.

Kirjoittaja on kirjailija ja kirjallisuuskriitikko.

Jaa tämä artikkeli: