Kolumni: Veri kasvoilla
Naapurini käveli hitaasti pihan poikki, välillä keikkuen. Muovipussi heilui kädessä, siinä oli muutama pullo. Hänellä oli tummat vaatteet, ja hyvä niin: veri, joka valui nenässä olevasta haavasta, ei erottunut niiltä selvästi.
Hän katsoi minua ja pysähtyi. Kysyin, onko hän ok. Oliko jotain sattunut? Ei kuulemma mitään vakavaa, hän oli vain kaatunut ja lyönyt päänsä asfalttiin. Minun oli vaikea uskoa, että niin vakavan näköinen haava oli asfaltin syytä. Nenässä oli iso lovi, josta veri valui tuoreena ja tummanpunaisena. Se näytti kieltämättä pahalta.
Kysyin siis uudestaan, onko kaikki hyvin. Kysyin myös, onko joku pahoinpidellyt hänet. Ei kuulemma. Hän piti katseensa minussa muutaman sekunnin ajan. Vaikutti hetken aikaa siltä, että hän oli sanomassa jotain, mutta sitten hän vain ravisti päätään. Seisoimme siinä vierekkäin. Katsoin poikaani, joka istui keinussa. Myös naapurini katsoi poikaa, ja sanoi hetken päästä: ”Ei tässä mitään.” Sen jälkeen hän jatkoi matkaansa kotiin.
Ajattelen vieläkin melko usein tuota hetkeä. Siinä kului korkeintaan pari minuuttia, mutta näin jälkeenpäin huomaan kuvittelevani, että tuo tilanne sisälsi suuren ristiriidan. Olen nimittäin melko varma siitä, että naapurini oli kertomassa minulle jotain muuta kuin että hän oli kaatunut asfalttiin. Haava näytti tosiaan siltä, että se olisi ollut pahoinpitelyn tulosta eikä kaatumisen seurausta. Silti hän jätti kertomatta. Hän vain seisoi siinä hiljaa, ja minä voin vain spekuloida miksi.
Emme ole enää naapureita. Näen hänet silloin tällöin vieläkin, kun satun käymään entisessä kotilähiössäni. Vieläkin hän keikkuu kävellessään. Epäilen, että hän kantaa vieläkin pulloja muovikasseissa. Toivon vain, että hänen nenänsä on kunnossa.
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjallisuuskriitikko.
Jaa tämä artikkeli: