Jutta Urpilainen kävi Suomessa lokakuussa ilmestyneen Rohkeudella-kirjansa merkeissä.
Kompassina hengellisyys – Nuorena Jutta Urpilainen harkitsi papin uraa, mutta politiikka vei voiton
Parhaillaan Jutta Urpilainen viettää perhe-elämää suurlähettilään puolisona Qatarissa. Hän kertoo seuranneensa huolestuneena nuorten hätää ja ääriliikkeiden nousua Euroopassa. ”Yhteiskunnat nousevat tai kaatuvat sen mukana, miten lapset ja nuoret voivat.”
Infernaalinen älämölö herätti keskellä yötä. Ilmahälytys tunki puhelimiin, eikä uni enää tullut. Vielä viime keväänä tämä oli Jutta Urpilaisen, 51, arkea Qatarissa, kun Iranin ja Yhdysvaltain välinen sota tuli kotiovelle.
– En olisi ikinä uskonut, että todistan ohjusiskuja kotiparvekkeeltani, Urpilainen kertoo käydessään nyt syksyllä Suomessa.
Ilmahälytyksistä teki raskaita sekin, ettei Qatarissa ole väestönsuojia, joihin paeta.
– Sitä vain odotti, koska jysähtää.
Elämä alkoi erehdyttävästi muistuttaa koronapandemian syvimpiä aikoja.
– Sulkeuduimme kodin seinien sisälle ja elimme päivän kerrallaan.
Nyt yhteiskunta on taas auki, ja lapset ovat siirtyneet etäkoulusta paikan päälle.
”Äitinä oleminen on tärkein luottamustehtäväni”
Qatariin perheen vei Jutta Urpilaisen puolison suurlähettiläspesti. Urpilaiselle itselleen se on tarkoittanut aikaa auttaa lapsia koulutyössä, hoitaa kansainvälisiä luottamustehtäviä – ja kirjoittaa. Rohkeudella-kirja (Tammi) ilmestyi lokakuussa.
Kirjoittaessaan Urpilainen eli uudelleen vuosiaan kansanedustajana, valtiovarainministerinä, SDP:n puheenjohtajana ja Suomen EU-komissaarina. Etäisyyden päästä ratkaisevalta hypyltä näytti uskallus lähteä ehdolle eduskuntavaaleissa vuonna 2003.
– Pääsin politiikan tosimaailmaan. Se ratkaisu on vaikuttanut kaikkeen myöhemmin tapahtuneeseen. Ja tietysti henkilökohtaisessa elämässä hienointa on ollut äidiksi tuleminen ja äitinä oleminen. Se on tärkein luottamustehtäväni.
Raskaimpana vaiheena taas näyttäytyy tappio SDP:n puheenjohtajakisassa vuonna 2014.
– Sen jälkeen alkoi vaikea ajanjakso. Hain pitkään omaa paikkaani.
Monta lasikattoa on mennyt säpäleiksi
Monissa tehtävissään Jutta Urpilainen on ollut ensimmäinen nainen, eikä osa ole ollut aina helppo.
– Ajattelen, että minulla on ollut tienraivaajan rooli. Se on usein umpihangessa rämpimistä. Mutta se on merkityksellistä, jos muut naiset tulevat perässä.
Ja niin ovat lasikatot menneet säpäleiksi: Urpilaisen jälkeen Kokkolan kaupunginvaltuuston puheenjohtajana, valtiovarainministerinä, SDP:n puheenjohtajana ja EU-komissaarina on toiminut nainen.
Kirjassaan Urpilainen palaa myös yksinäisyyden tunteisiin.
– Yksinäisyyden myöntämistä pidetään heikkouden merkkinä. Mutta monet johtajat kokevat yksinäisyyttä niin politiikassa kuin liike-elämässäkin, Urpilainen toteaa.
– Johtaja on koko ajan ihmisten ympäröimä ja kuitenkin koko ajan yksin. Johtaja elää ristiriitaistenkin neuvojen keskellä, mutta tekee päätökset viime kädessä yksin ja kantaa vastuun yksin.
Poliittinen herääminen tapahtui, kun lähipiirissä alettiin käyttää huumeita
Jo lapsuudenperheessä Kokkolassa Jutta Urpilainen kasvoi vaikuttamisen kulttuuriin: isä toimi kansanedustajana, ja kotona kävi ihmisiä, joita vanhemmat pyrkivät auttamaan. Oma herääminen politiikkaan tapahtui, kun kaveripiirissä alettiin käyttää huumeita.
– Se oli minulle silmiä avaava kokemus. Teimme kuntalaisaloitteen huumevalistuksen lisäämisestä. Aloite ei edennyt, mutta siitä jäi vaikuttamisen nälkä. Päädyin siihen, että poliittinen vaikuttaminen oli tehokkain tapa tarttua epäkohtiin.
Qatarista katsottuna Suomen julkinen keskustelu ja ilmapiiri näyttää Urpilaisen mielestä toivottomalta, jopa apaattiselta.
– Se voi johtua Venäjän hyökkäyssodasta, poliittisista päätöksistä, jotka luovat joillekin näköalattomuutta, ehkä se johtuu elinkustannusten noususta ja pitkään jatkuneesta työttömyydestä. Ja ilmastokriisi vaikuttaa erityisesti nuorten mielialaan, Urpilainen toteaa.
– Näyttää myös, että Suomessa riidellään paljon, eikä se koske vain poliittista keskustelua, vaan laajemmin yhteiskuntaa. Osansa on varmasti sosiaalisen median vaikutuksella. Mutta polarisaatio kulkee syvemmällä. Suomen yksi vahvuus on ollut luottamus ja toisen kunnioitus, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. On osattu katsoa toista silmien tasalta. Nykyisin on helpompaa tuomita toisella tavalla ajattelevat ja kyky empatiaan on heikentynyt.
Näkyy polarisaatio muuallakin. Haastatteluhetkellä Ranskan väkivaltaisiksi yltyneet mielenosoitukset jatkuvat. Samalla äärilaidan puolueet, kuten Saksan Alternativ für Deutschland ja Ranskan Front National, vahvistuvat.
– Yhteiskunnat nousevat tai kaatuvat sen mukana, miten lapset ja nuoret voivat. Ranskan mielenosoitukset ovat nuorten hätähuuto. Jos ei mitenkään muuten voi vaikuttaa, sitten mennään kadulle. Olisi tärkeää miettiä, miten nuoret voitaisiin ottaa osaksi yhteiskuntaa rakentavalla tavalla, Urpilainen painottaa.
– Ääriliikkeiden nousu Euroopassa huolestuttaa minua, mutta olen silti optimisti. Uskon, että valtaosa eurooppalaisista jakaa ajatuksen, että esimerkiksi turvallisuusuhkiin ja ilmastokriisiin vastaaminen edellyttää vahvaa Eurooppaa sen sijaan, että kukin jäsenmaa ratkoisi ongelmia yksin.
”Qatarissa on helppo olla avoimesti kristitty”
Elämä kotiäitinä Qatarissa on antanut Jutta Urpilaiselle tilaisuuden ymmärtää syvemmin Lähi-idän todellisuutta.
– Qatar on hyvin vauras maa, jolla on paljon öljy- ja kaasutuloja. Toisaalta alueella on hyvin köyhiä maita, kuten Jemen, joissa on myös vaikeita konflikteja. Ja toki Gazan tilanne puhuttaa jatkuvasti, Urpilainen sanoo.
– Sekä toivo että kärsimys ovat läsnä. Toivo näkyy valtaisana kehityshaluna. Qatarissa investoidaan, visioidaan ja katsotaan eteenpäin.
Oman värinsä elämään tuo sekin, että Qatar on islamilainen yhteiskunta. Rukouskutsut kuuluvat minareeteista ja keskeyttävät radio-ohjelmat.
Minulle tärkeä kristillinen arvo on jakamaton ihmisarvo.
Urpilaisen kaulassa oleva risti on herättänyt vain positiivista kiinnostusta: ai, sinulla on tuollainen vakaumus!
– Qatarissa on helppo olla avoimesti kristitty. Minuun suhtaudutaan arvostavasti, eikä kukaan ole yrittänyt käännyttää minua.
Iltarukouksen Urpilainen oppi jo lapsena. Hän kävi pyhäkoulussa ja päiväkerhossa, innostui riparin jälkeen lähtemään isoseksi ja seurakuntanuoriin. Hengelliset kysymykset puhuttelivat syvästi.
– Minulla oli vahva kutsumus ja harkitsin papin uraa. Politiikka vei kuitenkin voiton. Hengelliset arvot ja kristinusko ovat kompassi, jonka varassa suunnistan, Urpilainen toteaa.
– Minulle tärkeä kristillinen arvo on jakamaton ihmisarvo. Jokainen ihminen ja elollinen on Luojan luoma ja siksi itsessään arvokas, riippumatta siitä, missä asemassa hän on. Kristillisyydessä arvokasta on myös armon ajatus: että voin tehdä virheitä, jännittää ja olla heikko ja silti saan tuntea anteeksiannon. ■
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Uteliaisuus ja menetykset saivat Antti Lindtmanin miettimään, olisiko kirkkoon liittyminen hänen juttunsa – ”Asiat pitää pystyä perustelemaan itselleen ja tarvittaessa muille”
Hyvä elämäAntti Lindtman huomasi, että ajatus tuonpuoleisesta antoi hänelle lohtua. Myös mielikuva kirkosta muuttui kolmikymppisenä.