Kosketuksen ikävä
Taina Kinnusen maailma oli kääntyä nurin, kun hän ymmärsi, miten tärkeä asia toisen ihmisen kosketus on.
Oivallus tuntui samalta kuin salaman isku. Ajatus tainnuttaa vieläkin. Halu kirjoittaa tästä aiheesta oli niin vahva, että sanoin itseni irti ja heittäydyin vuodeksi tyhjän päälle.
Kulttuuriantropologi Taina Kinnunen kertoo tuoreen kirjansa syntyyn johtaneista vaiheista vahvoilla sanoilla. Kaikki alkoi siitä, kun Kinnunen ymmärsi, miten perustavanlaatuinen ja olennainen osa ihmisen elämää koskettaminen on.
Kinnusen mukaan kosketusaistin suuri merkitys yhdistää ihmisen toisiin kädellisiin.
– Vauvalle kosketus on ensimmäinen aisti, jonka kautta hän ottaa rakkautta vastaan. Se on myös aisti, joka sammuu viimeisenä elämän lopussa. Se, miten rakastettu vastaa kosketuksen tarpeeseen, voi olla elämän ja kuoleman kysymys, Kinnunen sanoo.
Syksyllä 2011 Kinnunen alkoi kerätä eri-ikäisten suomalaisten kosketuselämänkertoja ja tutustua koskettamiseen liittyvään tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kautta levitettyyn kirjoituspyyntöön vastasivat erityisesti yli 80-vuotiaat naiset. Kinnunen keräsi kirjoituksia myös oppilaitaan, jotka olivat noin 20-vuotiaita naisia.
Vahvat yksin, heikot sylityksin -kirjassa (Kirjapaja 2013) Kinnunen jakaa myös omaa kosketushistoriaansa.
– Sen auki kirjoittaminen tuntui vaikealta. Välillä piti ponnistella eteenpäin lause lauseelta, hän sanoo.
Ilman äidin syliä kasvanut
Kinnusen lapsuudenkodissa ei ollut väkivaltaa, mutta hän koki selittämätöntä kylmyyttä, joka oli hänen ja vanhempien välissä. Se oli kuin vankkumaton muuri, joka ei rakoillut. Kinnunen olisi kaivannut hellyyttä erityisesti äidiltään. Isä oli pehmeämpi ja kuuntelevampi, mutta samalla vetäytyvä.
– En muista koskaan istuneeni äitini sylissä. Tunsin, että asian ei kuuluisi olla niin. Aikuisena aloin pohtia, olenko ainut vai yksi monista. Halusin myös ymmärtää omia vanhempiani paremmin. Hekin ovat jonkin uhreja, Kinnunen kertoo.
Lukiessaan suomalaisten kosketuselämäkertoja Kinnunen vakuuttui siitä, että hän ei ole poikkeus. Kosketusniukka suomalainen perintö välittyi tarinoista järkyttävällä tavalla. Joitakin tarinoita lukiessaan tutkija itki.
Moni oli joutunut kasvamaan aikuiseksi ilman minkäänlaista hellyyttä. Joukossa oli tarinoita myös vanhemmista, jotka löivät lapsiaan päivittäin esittämättä edes ymmärrettävää syytä.
– Vasta vanhempien kirjoittajien tekstejä lukiessani käsitin, miten valtavan kovaa elämä oli sotavuosina. Ehkä aika on vasta nyt kypsä niiden kokemusten jakamiseen.
Vanhan polven kokemusten joukosta nousi myös ilahduttavia poikkeuksia. Moni muisteli kiitollisina äidin ja isän turvallisuutta ja lempeyttä, jota kovan työn rasittamat vanhemmat pystyivät välittämään harvoina yhteisinä hetkinä.
Poikien herkkyyttä tukahdutetaan
Opiskelijoiden tarinoissa Kinnusta vastaan tuli satumaisen suloisia tarinoita. Hellyyttä oli saatu lapsena yllin kyllin, ja hellyydenosoitukset kuuluivat myös nykypäivään puolison ja omien lasten kanssa.
Mutta myös nuorten, opinnoissaan menestyvien naisten joukossa osa oli jäänyt kotona vaille hellyyttä ja kokenut väkivaltaa. Jotkut kertoivat käyttäneensä itsekin väkivaltaa jossakin elämänsä vaiheessa. Kinnusen mukaan kertomukset koulukiusaamisesta olivat odottamattoman järkyttäviä.
– Kirjoittajat olivat kokeneet rankkaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa, eivätkä olleet saaneet mistään apua. Eräs tyttö oli raiskattu 13-vuotiaana koululuokassa keskellä kirkasta päivää.
Kirjaa kirjoittaessaan Kinnunen alkoi kiinnittää huomiota ihmisten väliseen arkiseen etäisyyteen, kylmyyteen ja reagoimattomuuteen. Ravintolassa häntä värisyttää seurata perhettä, joka istuu tunnin samassa pöydässä ilman, että kukaan puhu toiselle tai ota katsekontaktia.
Erityisen tarkalla silmällä Kinnunen seuraa vanhempien tapaa olla lasten kanssa. Usein katseleminen tuottaa iloa, kun vanhemmat osoittavat hellyyttä perheen pienimmille. Mutta välillä tarkkailijan rooli tuottaa tuskaa.
Kuluneena kesänä Kinnunen kävi Korkeasaaressa sisarensa 11-vuotiaan tyttären kanssa ja seurasi tilannetta, jossa nelivuotias poika oli eksynyt äidistään. Kun äiti löytyi, hän alkoi ensimmäiseksi huutaa nyyhkyttävälle pojalle ja uhkasi häntä rangaistuksella.
– Kärsin nähdessäni, kun lapsia kohdellaan huonosti. Erityisesti poikien herkkyyttä ja haavoittuvuutta tukahdutetaan kovalla kurinpidolla, Kinnunen sanoo.
Eläimiltä voi oppia paljon
Taina Kinnusen omassa kosketuselämäkerrassa käänteentekevä persoona on ollut koira. Diiva-niminen afgaaninvinttikoira kuului hänen elämäänsä kuusi vuotta. Kinnusen mukaan eläimiltä voi oppia paljon, koska ihmisen ja eläimen välinen suhde perustuu pitkälle kosketusaistiin.
– Diiva nukkui vieressäni joka yö, enkä ole hänen kuolemansa jälkeen osannut nukkua levollisesti. Olimme symbioottinen pari, melkein samaa ruumista, Kinnunen sanoo.
Lapsuudestaan Kinnunen nostaa esiin ajat, jotka hän vietti mummolassa Lumijoella. Isoisä oli sydämeltään sivistynyt ihminen, joka ei koskaan päivitellyt toisten ihmisten käytöstä, vaan oli hiljaa, kun jostakusta puhuttiin moittivaan sävyyn. Maatilalla lehmät, koirat ja kissat tulivat rakkaiksi.
Ja mikä tärkeintä, mummi ja vaari pitivät pientä tyttöä sylissä.
Silti lapsuuden hellyysvaje on vaikuttanut Kinnusen koko elämään. Vahvat yksin, heikot sylityksin -kirjassa Kinnunen kertoo, että hän on koko aikuisikänsä ajan samalla kertaa hakenut ja paennut puolisoiden välistä ihosuhdetta.
– Joskus olen puolisoani kohtaan täysin mahdoton: kun otan häntä kädestä kiinni, saatan reagoida vahvasti ja ylitulkita sitä, miten hän vastaa siihen, Kinnunen kertoo.
Tuulen tuntu iholla rauhoittaa
Kinnusen kosketuselämäkertaan kuuluvat myös erilaisten asioiden ja materiaalien tunnustelu ja yliherkkyys muun muassa kylmälle, kuumalle ja väärille materiaaleille. Kinnunen uskoo, että lapsena koettu hellyyden puute teki hänen kosketusaististaan poikkeuksellisen herkän.
Kinnunen muistaa elävästi, miltä aamukasteen peittämä mummolan pihanurmikko ja kesäinen heinä tuntuivat. Hänen jalkapohjansa ja kämmenensä vaativat säännöllistä kosketusta saveen, hiekkaan, veteen ja ruohoon.
– Tarvitsen ympärilleni luontoa, lintujen ääniä ja puiden huminaa. Minulla on myös voimakas tarve päästä usein veden ääreen. Veden katsominen ja kuunteleminen, tuulen tunteminen iholla ja hiuksissa rauhoittaa sieluni.
Kinnunen asuu puolisonsa, pilapiirtäjä Jari Elsilän kanssa Näsijärven rannalla Tampereella. Koti sijaitsee entisessä kehräämössä, joka on kunnostettu kylpyläksi. Tärkeä vesielementti on sekä sisällä että ulkona vain muutaman askeleen päässä.
Kinnunen on riippuvainen myös säännöllisestä liikunnasta. Siinäkin on kyse kosketuksen saamisesta, yhteydestä omaan kehoon.
– Liikkeen kautta hahmotan oman ruumiini rajat. Jos en pääse liikkumaan, tuntuu että hajoan, minulla ei ole ääriviivoja. Kun pääsen uimaan, kuntosalille tai hiihtolenkille, palat ovat yhteydessä toisiinsa.
Pään silityksen ihmeellinen vaikutus
Suomalainen kosketuskulttuuri on Kinnusen mukaan tärkeässä tienhaarassa.
Yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä lisääviä tekijöitä on paljon. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tietotekniikka korvaa yhä useammin koskettamisen ja kasvokkain kohtaamisen. Yhä useampi suomalainen elää yhden hengen taloudessa ja nukkuu yksin. Mikään muu nisäkäs kuin länsimainen ihminen ei nukuta poikasiaan erillisessä vuoteessa tai jopa toisessa huoneessa. Vanhan ihmisruumiin koskettaminen on kulttuurissamme ääneen lausumaton tabu.
Mutta myös myönteisiä merkkejä on paljon.
Pienten lasten vanhemmat osoittavat lapsilleen hellyyttä omia vanhempiaan luontevammin. Ihmiset tavoittavat kosketuksen merkityksen joogan, tanssin tai erilaisten kosketusharjoitusten avulla. Hoitoalan tutkijat löytävät vahvaa näyttöä siitä, miten kustannustehokasta ja tuloksellista koskettaminen on.
– Kosketuselämäkertoja lukiessani ymmärsin, että ihmisellä on hämmästyttävä kyky imeä hyvää, ottaa vastaan rakkauden virvoittavaa vettä. Jos sitä on jossakin tarjolla pienikin pisara, vaikka pään silitys, se tekee kylläiseksi pitkäksi aikaa, Kinnunen sanoo.
Kinnunen lisää toivon merkkeihin myös kirkon ja sen edustaman välittämisen kulttuurin, joka on hänen mukaansa tärkeä tunnekylmyyden vastavoima.
– Välittäminen tarkoittaa sitä, että ihminen nähdään arvokkaana sinänsä. Se on rakkautta, joka ei aseta mitään ehtoja tai edellytä erityisiä ansioita. Olen ymmärtänyt, että siinä on kirkon syvin sanoma.
Jaa tämä artikkeli: