Ei kavereita. Ulkopuolelle joutuminen yhdistää kouluampujia sekä Yhdysvalloissa että Suomessa.
Koulusyrjintä kasvattaa vihaa
Nuorten äärimmäiset väkivallanteot kääntävät tutkijoiden katseen koulujen arkeen.
Nuorten turhautuminen on purkautunut viime vuosina äärimmäisinä väkivallantekoina: iskuina kouluihin, koulu-uhkauksina sekä viime keväänä paljastuneena Helsingin yliopistoon kohdistuvan iskun suunnittelemisena.
Poliittista väkivaltaa ja terrorismia tutkiva yliopistolehtori Leena Malkki on tutustunut yliopistoiskua suunnitelleiden nuorten sähköpostikirjeenvaihtoon. Esiin nousi koulukiusaamista, nöyryytyksen kokemuksia ja synkkä kuva omasta tulevaisuudesta.
Malkki johti elokuussa Helsingin yliopiston Tiedekulmassa paneelikeskustelua, jossa tutkijat analysoivat nuorten radikalisoitumisen yhteiskunnallisia syitä.
Väkivalta on usein viimeinen hätähuuto, jonka taustalla on pitkään jatkunut häpeän kokemus.
Sosiologian professori Matti Kortteinen kohtasi häpeän kokemuksen 1990-luvulla tutkiessaan laman aikana irtisanottujen pitkäaikaistyöttömien selviytymistä. ”Nyt samat asiat nousevat esiin Nuorisobarometreissa”, Kortteinen sanoi.
Yliopistonlehtori, koulututkija Tarja Tolosen mukaan häpeän taustalla on nuorten kokemus omasta ihmisarvostaan markkinayhteiskunnassa.
”Nuoret mittaavat kelpaavuuttaan sillä, onko heillä kaveriarvoa, pärjäävätkö he koulussa ja onko heillä tulevaisuudessa työmarkkina-arvoa.”
Iskujen kohteet valikoituvat Tolosen mukaan tämän pohdinnan seurauksena: väkivalta kohdistuu jonnekin, mihin itsellä ei ole pääsyä.
Mediatutkija Johanna Sumiala-Seppäsen mukaan kouluampumiset kertovat siitä, että huomiosta ja näkyvyydestä käydään entistä raaempaa kamppailua.
”Tuloksena on julma maailma, jossa pahin kohtalo on olla tavallinen. Tämä tapahtuu meille, olemme kaikki osallisina.”
Oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani Kimmo Nuotio toi esiin sen, että suomalaiset nuoret tekevät verraten vähän henkirikoksia. Korkeat itsemurhaluvut kertovat kuitenkin häpeän ja nöyryytyksen kokemisesta. Iskuissakin on usein kyse myös itsemurhasta.
Harwardin yliopistossa tehty tutkimus nostaa esiin Yhdysvalloissa tapahtuneiden kouluampumisten yhteisiä piirteitä, jotka sopivat Kortteisen mukaan Suomessa tapahtuneisiin koulusurmiin.
Ampumiset ovat tapahtuneet pienellä, yleensä maaseutumaisella paikkakunnalla, jossa yhteisöllisyys on vahvaa. Tekijöitä yhdistää kokemus siitä, että heidät on suljettu yhteisön ulkopuolelle.
”Ongelmana ei ole niinkään perinteinen syrjäytyminen, vaan ostrakismi: kiinteä yhteisö on sulkenut tekijän ulos. Pienellä paikkakunnalla kerran saatua leimaa ei voi paeta, vaan eristäminen seuraa nuorta joka paikkaan. Kokemus tuottaa joko musertavaa masennusta tai häpeäraivoa.”
Kouluampumisia yhdistävät myös tekijöiden aikaisemmat mielenterveysongelmat, aseiden saatavuus ja heikko valvonta sekä kulttuuriset mallit, joita löytyy uutisoinnista, peleistä ja nettiryhmistä.
Kun nuorilta itseltään kysyy, millainen ihminen on syrjäytynyt, he vastaavat yksinkertaisesti.
”Nuorten mielestä syrjäytynyt on se, jolla ei ole kavereita”, Tolonen sanoo. Koulututkijan mukaan eristämisen huomaa usein luokan istumajärjestyksestä.
Kortteinen pitää välttämättömänä, että kouluissa löydetään nykyistä parempia keinoja eristämisen havaitsemiseen ja purkamiseen.
”Ongelmat paikantuvat kouluissa tapahtuvaan ulossulkevaan käyttäytymiseen, joten ehkäisevän työn pitäisi keskittyä sinne”, Kortteinen perusteli.
Panelistit olivat yksimielisiä siitä, että suomalaiset nuoret tarvitsevat nykyistä vahvempaa aikuisten läsnäoloa ja pitempään jatkuvaa kasvatuksellista otetta.
Kouluampujat valikoituvat joukosta, jonka on erityisen vaikeaa pyytää apua ja luottaa toisiin ihmisiin. Siksi vallitseva varhaisen itsenäistymisen ja yksin pärjäämisen ihanne on kyseenalaistettava.
”Nyt syli auki”, Kortteinen kiteytti.
”Tässä yhteiskunnassa pärjäämiseen tarvitaan paljon muutakin kuin yksin pärjäämisen eetosta. Jos ajattelet, että pärjäät yksin tai et ollenkaan, sinun käy huonosti.”
Rippikoulu- ja kasvatustyön asiantuntija, kirkkohallituksessa työskentelevä Jarmo Kokkonen kiinnittää huomiota seurakuntien mahdollisuuksiin nuorten eristämisen ja yksinäisyyden purkamisessa.
Kokkosen mukaan rippikoulussa syntyy lähes aina yhteishenki, joka auttaa erityisesti tukea tarvitsevia nuoria.
”Koulussa kaksi nuorta voi olla monta vuotta samalla luokalla puhumatta koskaan toisilleen. Rippikoulussa tämä on sula mahdottomuus.”
Tiiviin yhteisöllisyyden aiheuttama angsti on kirkon nuorisotyöntekijöille tuttu ilmiö, vaikka yhteisön henki olisi hyväkin. Kokkonen painottaa, että ryhmää arastelevalle nuorelle on annettava aito mahdollisuus edetä hitaasti.
Seurakuntien nuorisotyön ”matala kynnys” on Kokkosen mukaan usein totta. Esimerkiksi isostoimintaan osallistuu tutkitusti myös nuoria, jotka eivät ole sosiaalisesti lahjakkaita.
”Usein nuori, joka on kouluyhteisössään ulkolaidalla, kokee seurakunnassa, että ’täällä minut jotenkin hyväksytään’”, Kokkonen sanoo.
Jaa tämä artikkeli: