Kovia paketteja
Hyvä kirja, parempi mieli. Tässä ehdotuksia koviksi paketeiksi niin keski-ikää, yksinäisyyttä, identiteettikriisiä kuin parisuhdeongelmia poteville.
Parisuhdejoulua!
Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Tammi 2010.
On sitä osattu ennenkin — rakastua, mennä naimisiin, hankkia lapsia ja epäonnistua täydellisesti niin parisuhteessa kuin perhe-elämässäkin.
Lähtökohdat ovat ulkoisesti hyvät, kun kirjailija Märta Tikkasen isovanhemmat lyövät 1800-luvun lopulla hynttyyt yhteen. Emma on nuori, nätti ja terve, Uno kasvatusalan ammattilainen, juuri rehtorin pestin saanut idearikas kansansivistäjä. Mutta saattaa hyvinkin olla, että syvemmällä moni asia mätti jo alkuun.
Tikkanen on taitava parisuhteen raadollisuuden kuvaaja. Lahjakkuus yhdistettynä levottomuuteen syö miestä ja koko perhettä. Naisen rakkaus kantaa, kunnes katkeaa. Emman ja Unon tarinassa on yhtymäkohtia kirjailijan ja hänen edesmenneen puolisonsa Henrik Tikkasen avioliittoon, josta molemmat ovat kirjoittaneet tahoillaan.
Heli Kulmavuori
Menneiden sukupolvien joulua!
Riikka Pulkkinen: Totta.
Otava 2010.
Riikka Pulkkisen toinen romaani on yhtä intensiivistä tekoa kuin esikoinen Raja. Ehkä vielä tasapainoisempi.
Tämäkin kirja kertoo rakkaudesta ja kuolemisesta, läheisyyden ja etäisyyden jännitteestä sekä salatusta rakkaussuhteesta. Kahdella, väliin kolmellakin aikatasolla liikkuva juoni pitää imussa. Ytimekäs ja runollinen kieli on herkkua.
Seitsemänkymppinen Elsa, menestynyt psykologi, yhden tytön äiti ja kahden isoäiti, on kuolemassa syöpään. Viime metreillään hän toivoo tyttäreltään hyväksyntää urakeskeisille ratkaisuilleen. Kun Eleonoora antaa rakkauden eleenä äidilleen sen, mitä tämä kaipaa, armo on käsinkosketeltava.
Taiteilija-aviomies Martti pysyy Elsan vieressä loppuun asti, mutta menneessä on jotain, joka nousee pintaan. Tyttärentytär Anna on ilmeisen kiinnostunut isovanhempiensa menneisyydestä. Vähitellen hänelle selviää Martin, Elsan ja hänen äitinsä Eleonooran tarina 1960-luvulta.
Pulkkinen tavoittaa hienosti henkilöiden tunneailahtelut, pienet merkitykselliset hetket, katseet ja poispäin kääntymiset.
Menneiden sukupolvien salaisuuksia on hyvä tutkia ja kertoa niistä tarinaa, tuntuu kirja sanovan. Siten oma elämäkin tulee käsitettävämmäksi — ja surut voidaan kestää.
Kristina Svensson
Keski-iän kriisijoulu!
Riitta Jalonen: Hyvää yötä, Irma Noora.
WSOY 2010.
Keski-ikäinen Noora asuu tätinsä kanssa isossa asunnossa kauniissa pikkukaupungissa. Hän toimii opettajana ja etsii menneisyydestään puuttuvia palasia, jotka kokee mielessään ja kehossaan lähes konkreettisesti.
Riitta Jalosen novellistinen tyyli kuvailee herkin vedoin pieniä mielenliikkeitä ja hiljaista arkea. Lukijalle vihjaillaan hiuksenhienosti, että Nooran rajoittuneen ja turvahakuisen elämäntavan takana on ehkä muutakin kuin palvotun äidin varhainen kuolema.
Hitaasti, luku luvulta paljastuu Nooraa sitoneita ja hänen elämäänsä varjostaneita asioita. Samalla hän ikään kuin astuu itsensä viereltä itsensä sisälle ja alkaa elää. Ihmissuhteet, työpaikkaromanssi koulun uuden opettajan kanssa ja muu normaalielämä, alkavat saada tilaa unilta ja näyiltä.
Eila Jaatinen
Dekkarijoulua!
Thomas Enger: Valekuollut.
Otava 2010.
Valekuollut on norjalaisen Thomas Engerin esikoisdekkari ja lupaava alku kirjasarjalle, jonka pääosassa on toimittaja Henning Juul.
Juul palaa töihin kahden vuoden tauon jälkeen menetettyään poikansa tulipalossa ja alkaa tutkia nuoren tytön kuolemaa. Enger kuvaa hyvin työhön paluuta traumaattisen kokemuksen jälkeen. Juulin elämä on mullistunut lopullisesti, mutta työpaikka — hektinen nettilehti — laukkaa eteenpäin.
Aidonoloisia ovat myös päähenkilön pelot: taloista täytyy aina sisään astuessa tarkistaa palovaroittimet ja pakoreitti.
Parasta kirjassa on kokonainen ja kiinnostava päähenkilö. Juoni kääntyy enemmän ihmissuhdedraamaan kuin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirjoittajana Enger ei ole yhtä omaperäinen kuin norjalaistähti Jo Nesbø, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
Katriina Harviainen
Unelmajoulua!
Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Teos 2010.
Alkakaa aikuisiksi, pliis! Sellainen ihan pieni toive minulla olisi Alexandra Salmelan riemukkaasti pompahtelevan romaanin kahdelle naispäähenkilölle.
Angie unelmoi tekevänsä jotakin suurta, mieluiten kirjallisessa muodossa, ennen kuin täyttää 28. Piia, kolmilapsisen perheen hipahtava äiti, unelmoi luomuidyllistä. Kummassakin tapauksessa käytännön toteutus tökkii. Hilpeän räävittömästi Salmela avaa henkilöidensä suuret luulot ja itsensätoteuttamisitsepetoksen.
Angien lisäksi romaanissa on kolme muuta, aika omintakeista kertojaa: ekopariskunnan suhteen yskähtelyä todistava auto, vihamielinen kissa ja rakastettavimpana kaikista pieniaivoinen pehmolelu Herra Possu. Tämän porukan seurassa ei aika käy pitkäksi.
Kaisa Halonen
Aikuisten satujoulua!
Heikki Reivilä: Minän paino.
Teos 2010.
Jos pidät aikuiselle suunnatuista saduista, joissa todellinen ja epätodellinen sekä ihmisen ulkoinen ja sisäinen sekoittuvat oudosti keskenään, tämä novellikokoelma on sinulle.
Heikki Reivilän kokoelma koostuu lyhimmillään parin sivun novelleista, joissa esiintyy aika outoja miehiä ja vähän outoja naisiakin. Vai ovatko he syvemmin tarkasteltuna sittenkin ihan tavallisia?
Joissakin novelleissa kieli tuntuu jopa tarkoitushakuisen omaperäiseltä: ”yötaivaalla lentää kaljakorilla ratsastava sika” ja ”sata konsulttia tupakoi kattokruunun kristallinupiskoissa”. Uskonnollistakin kieltä on ympätty tekstiin kuin se kuuluisi sinne luonnostaan. Esimerkiksi pilven reunalta pilkkivä Jumala katselee halveksittua, ruoskittua ja ristiinnaulittua alivuokralaista. Mutta levolle laske Luojani!
Timo Saarinen
Näkymättömien lasten joulua!
Markus Nummi: Karkkipäivä.
Otava 2010.
Markus Nummen kolmas romaani kertoo näkymättömistä lapsista, kunnianhimoisista aikuisista ja siitä, miten hukassa toisiltaan voivat lapset ja vanhemmat olla. Pääosissa ovat kiusaajia pakeneva Tomi, romaaniinsa materiaalia etsivä Ari, sosiaalityöntekijä Katri, suklaapatukoita ahmiva tilasuunnittelija Paula ja tämän tytär Mirja.
Vanhempia on kahta lajia: kunnollisia, hyvinvoivia uraihmisiä ja niitä, joiden elämä velloo niin arvaamattomana, että lapsia tuskin muistetaan olevankaan. Lapset huomataan hetkittäin tai he jäävät täysin pimentoon. Paljon tapahtuu piilossa aikuisilta.
Eikä romaani ole kiinnostava vain henkilöidensä takia. Arin ajautuessa huolehtimaan Tomista syntyy uskomaton ja koominenkin väärinkäsitysten suma. Voiko tuntematon aikuinen kutsua pelokasta lasta kotiinsa vain hyväsydämisyyttään?
Tarina pitää otteessaan, herpaantumatta.
Kristina Svensson
Minäminäjoulua!
Ian McEwan: Polte. Otava 2010.
Tällä kertaa purevaälyisen brittikirjailijan Ian McEwanin aiheena on ilmastonmuutos ja sen parissa itseään toteuttava Nobel-fyysikko.
Keski-ikäisen, vanhalla tutkijanmaineellaan ratsastavan Michael Beardin viides avioliitto on hajoamassa. Vaimolla on toinen. Työelämässä nuoremmat tutkijat ovat viemässä Beardilta paikan auringossa. Kuten McEwanin kirjoissa yleensäkin, sattuma kääntää koko asetelman päälaelleen.
Polte ei ole varsinainen ekologinen romaani, vaan pikemminkin tutkielma siitä, millaisen henkilön eteen tiedemaailma levittää punaiset mattonsa ja miten ilmastonmuutosta tutkivan tiedemiehen yksityiselämästä puuttuu täydellisesti kestävä kehitys.
McEwan on tehnyt jälleen tarkkaa taustatyötä, tällä kertaa energiatutkimuksen parissa. Päähenkilönsä nautinnonhaluisuuden ja itsekkyyden hän on luonnostellut nautittavan tarkasti.
Hannu Kylkisalo
Mikko Rimminen: Nenäpäivä.
Teos 2010.
Varoitan, nyt tulee juonipaljastus: Mikko Rimmisen Finlandia-palkittu romaani Nenäpäivä päättyy jouluisiin tunnelmiin, sellaisiin ”niin hyvä, lämmin, hellä” -mielisiin.
Se on huojentavaa, sillä melkoisin itkun- ja naurunsekaisin tunnelmin on yksinäisen ja vähän nyrjähtäneen Irman yli 300-sivuista rymistelyä ja lähimmäisenkaipuuta saanut seurata. Vaikka Irma autoilee Kallion ja Keravan väliä kakkosvaihteella, hänen ohjauksensa on kautta romaanin sen verran heittelehtivää ja jarrunsa vialliset, että lukijaa välillä pelottaa.
Irma on huolestuneenpuoleinen keski-ikäinen nainen, joka oudosti ajautuu soittelemaan tuntemattomien ihmisten ovikelloja. Koska touhulle on oltava joku selitys, hän tekeytyy kyselytutkijaksi. Ja uskokaa tai älkää, jonkinlaista ystävyyttä tai ainakin välittämistä hän kokee saavansa.
Irma on raivostuttava ja liikuttava henkilöhahmo. Hän on nolostuttavan kömpelö ja samalla siitä itse tuskallisen tietoinen. Sotkeentumisissaan, empimisissään ja poukkoilemisessaan Irma on suorastaan piinaavan johdonmukainen — ja suurella myötätunnolla ja tarkkuudella kuvattu.
Irman itsehavainnointi on uupumatonta. Tällaista: ”En sanonut mitään mutta kun se vilkaisi minuun keitoksensa äärestä, pyöräytin silmiä omasta mielestäni jotenkin vähän niin kuin ilkikurisen yhteisymmärryksellisesti ja toivoin hiljaa mielessä, etten näytä kokokahelilta.”
Ilman Rimmisen omaperäistä, outoja maailmoja avaavaa kieltä Irmaa ei tietenkään olisi. Ennenkin minua on Rimmistä lukiessa askarruttanut, millaisilla laitteilla hän tätä todellisuutta mahtaa tutkia ja tallentaa. Kuvittelen hänet ajelemassa jossain lähiöiden liepeillä ja huomaamassa sellaisia hellyttäviä yksityiskohtia kuin Alakulomäkeen opastava ruttaantunut tienviitta.
Vai keksiikö hän kaiken? Sen täytyy olla mukavaa.
Kaisa Halonen
Jaa tämä artikkeli: