Kristilliset kummitukset
Jos parannuksenteko meni eläessä vähän pitkäksi, ei hätää. Mokiaan ehtii korjailla vielä kiirastulessa ja jotkut jopa pujahtavat sieltä anomaan apua elävien kirjoissa olevilta. Tai näin ainakin keskiajalla uskottiin.
Marko Lambergin toimittama ja suomentama Päätön ritari (SKS 2012) on kokoelma keskiaikaisia kummitusjuttuja. Monissa tarinoissa seikkailevat hengen elämän ammattilaiset: piispat, papit, munkit ja nunnat. Heitä tarvitaan avuksi, kun kuolleet eivät suostu pysymään tuonpuoleisessa. Tehokkaita apuvälineitä ovat ehtoollisleipä, rukoukset ja ristinmerkki.
Aina kirkonmiesten ja -naisten vaellus ei ole ollut nuhteetonta eikä tie taivaaseen taattu. Kirjassa kerrotaan muun muassa lapsinunnasta, joka on eläessään kuiskutellut kirkossa ja joutuu kuoltuaan palaamaan katumusharjoituksia suorittamaan. Muutamat kirjan kummitusjutuista ovat samalla pyhimyskertomuksia, sillä toisinaan pyhimykset, kuten Vadstenan Pyhä Katariina, saattoivat ilmestyä elävien avuksi ja neuvonantajiksi.
Helvetistä ei enää takaisin maan päälle ollut asiaa. Sen sijaan kiirastulesta, jonne syntiä tehneet sijoitettiin puhdistumaan, pääsi vielä keskiajalla monikin toimittamaan asioitaan elävien joukkoon. Kiirastulessa kärsivä Guido esimerkiksi pystyi välittämään ainutlaatuista teologista tietoa: ”Kukaan ei voi sanoa toisesta, onko hän Jumalan rakkauden vai Hänen vihansa ja suuttumuksensa arvoinen; kukaan ei voi täällä tietää tai sanoa toisen elämän pyhyydestä ennen kuin hän tulee oikeudenmukaisen tuomarin eteen.”
Jaa tämä artikkeli: