Kuivaa
Joskus on niin kuivaa, harmaata ja yksitoikkoista, että itkettää. Aivan niin kuin sade, jonka olisi pitänyt tulla jo kauan sitten, ei aikoisikaan ilmestyä. Tiet pölyävät, ja hengitys narskuu yöllä hampaissa. Maisemassa ei ole väriä, vaan kaikki painuu mullan alle kuolemaan.
Rukouksen sade ei kastele maata. Voin toistella samaa, vanhaa rukousta aamuin illoin, mutta se ei tunnu ravitsevan minua eikä yltävän minnekään. Ilo on tavoittamattomissa. Kaikki kyllästyttää.
Oikeassa, rankassa masennustilassa ihminen voi lamaantua lähes liikkumattomaksi. Jo ennen sitä on hyvä yrittää hankkia apua. Masennustila ja hengen kuiva erämaa eivät ehkä ole sama asia, mutta esiintyvät monesti samoin oirein. Hengen pimeyttä ei ole sen hienompi kokea kuin syvää masennusta, mutta ei sen helpompikaan. Ei niitä tarvitse erotella.
Heittäydy vain syliin! Nämä molemmat itse usein läpikäyneenä voin antaa vain yhden neuvon: anna mennä. Lakkaa ponnistelemasta ja anna itsesi painua riippumaton pohjalle parkumaan: Äiti! Iskä!
Vielä sateet tulevat.
Jaa tämä artikkeli: