Kulkija korvessa
Raija Hentmanin mielestä parhaat elämykset löytyvät luonnosta.
Vain muutama minuutti Vantaalta Sipooseen, auto parkkiin ja edessä avautuu eksoottinen metsämaisema. Eksoottinen siksi, että näkymä ei muistuta tavallista tasaista talousmetsää, vaan täällä puut, kasvit ja eläimet saavat elää ja kuolla oman rytminsä mukaan. Ollaan Byabäckenissä, Sipoonkorven pohjoisosassa länsimäkeläisen Raija Hentmanin matkassa.
Hentman on itseoppinut vaellusopas, kouluttaja, eräruokakirjailija, toimittaja ja valokuvaaja, jolla on takanaan noin 150 pitkää vaellusta ja liuta lyhyempiä. Hän toivoo, että yhä useampi suomalainen löytäisi luonnossa liikkumisen ilon ja tulevatkin sukupolvet oppisivat, ettei metsä ole mikään mörkö, jota pitäisi pelätä. Pelkäämisen sijaan luontoa tulisi kunnioittaa.
— Luonto on se, joka täällä lopulta hallitsee. Muun muassa myrskyt muistuttavat siitä, ja toisinaan tarvitsemme niitä muistutuksia, Hentman toteaa.
Lapinhulluus ja uusi ura
Raija Hentman varttui 13-vuotiaaksi asti Vihdin maalaismaisemissa, mutta muutti sitten Helsingin kantakaupunkiin. Luonnonkaipuuseensa Hentman etsi lohtua haahuilemalla pitkin Tähtitorninmäkeä.
Aikuisena luontoa rakastavasta tytöstä tuli ensin merkonomi, konttorirotta, kuten hän itse luonnehtii.
— Tein niitä töitä toistakymmentä vuotta, ennen kuin kyllästyin paperinpyörittelyyn, Hentman kertoo.
— Yhdessä työpaikassa tutustuin Sinikkaan, joka kiersi leirintäalueita miehensä kanssa. He liittyivät Helsingin seudun Lapin-kävijöihin, ja koska olin kaivannut retkeilyseuraa, minäkin menin mukaan. Minusta tuli sitten hyperaktiivinen Lapin-kävijöiden jäsen.
Hentmaniin iski lapinhulluus. Pohjoiseen oli päästävä — hiihtämään ja vaeltamaan. Reissuilla alkoi muhia myös ajatus ammatinvaihdosta.
— Vaelluksilla meillä oli pitkien päivien jälkeen tapana hieroa toistemme kipeitä lihaksia. Se oli kivaa ja aloin miettiä, että voisin opiskella hierojaksi. Sitten kuulin sisareltani kuntohoitajan koulutuksesta, jossa oppisi myös hieromaan.
Hentman päätti pyrkiä uudelle uralle.
— Pääsykokeet osuivat samaan aikaan, kun olin vaeltamassa Utsjoelta Kilpisjärvelle ystäväni Pirkon kanssa. Minä jätin sitten vaelluksen kesken ja liftasin Lemmenjoelta Helsinkiin. Olin Helsingissä aamukuudelta ja pääsykokeet alkoivat kahdeksalta. Tiukille meni, mutta pääsin sisään.
Kunnon ruokaa erämaassakin
Kuntohoitajaksi valmistuttuaan Raija Hentman meni töihin Koskelan sairaalaan. Lomat ja virkavapaat kuluivat retkeilyn parissa, ja häntä alettiin pyytää apuoppaaksi vaelluksille.
Hentman alkoi myös kirjoittaa retkeilystä ja opetella ruoka-ainesten kuivaamista, jotta muonaa olisi kevyempi kantaa vaelluksilla. Se taas johti retkiruokareseptien kehittelyyn.
— Kyllästyin pussiruokiin ja natriumglutamaattimössöihin. Ennen niitä vaelluksilla oli syöty myös iljetystä eli sikanauta-säilykelihaa, Hentman kertoo päätään puistellen.
Resepteistä syntyi ensin Retkeilijän herkut — luonnossa kulkijan keittokirja ja sitten Herkutellen luonnossa — kuivatuotteista kunnon eväät. Kirjat ovat olleet suosittuja ja Herkutellen luonnossa -kirjasta valmistellaan parhaillaan neljättä painosta.
Kaamoksen sävyt
Tavallinen arkipäivä Sipoonkorvessa on hiljainen. Liikkeellä on ainoastaan muutama koiranulkoiluttaja, mutta tarkasti tyhjennetyt mustikkamättäät ja kuluneet polut todistavat, että pääkaupunkiseudulla on muitakin, jotka etsivät luonnosta virkistystä ja elämyksiä.
— Yleensä en vie ihmisiä metsään vain piipahtamaan. Metsässä ei myöskään koohoteta eikä siellä ole aikatauluja. Jos joku kysyy minulta, milloin joku tietty asia tapahtuu, en osaa vastata, Raija Hentman sanoo.
Hänen omat vaelluksensa ovat kestäneet useimmiten vähintään viisi päivää, enimmillään pari kuukautta.
— Parasta vaelluksella oleminen on siinä vaiheessa, kun on ollut luonnossa jo muutamia päiviä. Silloin on irti normaalista arjesta ja voi kokea pääsevänsä luonnon yhteyteen, mutta tietää, että edessä on vielä monta päivää.
Hentman ei ole ollut naimisissa eikä hänellä ole lapsia. Hän viettää paljon aikaa yksin, mutta kieltää olevansa erakkoluonne. Vaelluksillakin hän käy mieluiten jonkun kanssa.
— Jotkut kokevat saavansa vahvempia elämyksiä, kun ovat yksin, mutta minä tykkään jakaa kokemuksia. En välttämättä kaipaa mitään pulinakumppania, mutta on kiva, jos on joku, jolle puhua silloin, kun on jotakin sanottavaa.
Siinä missä monet nauttivat tuttujen maisemien näkemisestä, Hentman tahtoo nähdä ja kokea uusia vaellusreittejä. Hän on kulkenut niin tunturissa kuin saaristossakin, Suomessa ja ulkomailla. Eri kohteet näyttäytyvät erilaisina eri vuodenaikoina.
— Yksi hienoimpia kohteita on Lappi lokakuussa, rospuuttoaikaan. Se pakottaa rauhoittumaan. Lehdet ovat pudonneet puista, mutta suot ovat värikkäämpiä kuin ruskan aikaan.
Pimeys ja kylmyys eivät ole esteitä kokeneella vaeltajalle.
— Kaamosaikaan Lapissa on samankaltaista valoa kuin täällä etelässä talviaamuisin juuri ennen auringonnousua. Valoa on noin aamukymmenestä kahteen. Sitten on se pitkä sininen hetki, jolloin näkee kaamoksen pastellimaiset sävyt.
Aavistus pyhästä
Vaeltamisesta tuli Raija Hentmanille päivätyö vuonna 2000. Silloin hän perusti oman yrityksensä Reissurepun. Siitä lähtien hän on elättänyt itsensä järjestämällä vaelluksia, kirjoittamalla kirjoja ja lehtijuttuja, valokuvaamalla ja opettamalla.
— Kursseilla kerron ihmisille, missä, milloin ja miten voi retkeillä, kerron jokamiehenoikeuksista ja varusteista. Retkeilyvarusteiden kanssa ihmiset ovat monesti hukassa, joten kerron heille, mikä tekee varusteesta hyvän. Vanhoilla kirppiskamoillakin voi pärjätä varsin hyvin.
Suomalaisten luontosuhteessa Hentman näkee monenlaisia aineksia. Siinä on jäänteitä ajasta, jolloin luonnossa kuljettiin lähinnä hyötymielessä metsätöissä, marjastamassa ja sienestämässä ja ”tyhjänkulkemista” pidettiin lähinnä outona.
On myös niitä, joille metsä on pelottava paikka, vaikka kaupungissa on vaaroja todennäköisesti enemmän kuin metsässä. Ja on niitä, jotka tulevat luontoon suorittamaan, nielevät kilometrejä ja koohottavat eivätkä malta katsoa ympärilleen.
— Retkilläni on ollut paljon sellaisia ihmisiä, joilla on vähän luonnossa kulkemisen taustaa ja jotka ovat kiinnostuneita luonnosta, mutta eivät vain tiedä, miten päästä alkuun. He eivät tiedä, mihin mennä ja miten varustautua.
— Myös maahanmuuttajissa on paljon sellaisia. Mielestäni erityisesti heidän pitäisi saada mahdollisuus tutustua luontoon.
Myös sen Hentman on voinut aistia, että metsässä on suomalaisille jotakin selittämätöntä, jotakin pyhää.
— En ole mitenkään uskonnollinen ihminen, mutta ajattelen niin, että jos jotakin yläkerran väkeä on, luonnossa sen voi jotenkin aavistaa, Hentman muotoilee.
Vantaalla on hyvä olla
Raija Hentman on nyt 64-vuotias. Ensi vuoden alusta alkaen hän aikoo vähitellen antaa Reissurepun seuraajansa hoidettavaksi ja vetäytyä vaellusoppaan töistä. Niin, eräoppaaksi hän ei itseään kutsu, koska ei ole käynyt eräopaskoulutusta.
— Jos olisin käynyt eräopaskoulutuksen, tietäisin ehkä enemmän kasveista ja eläimistä, mutta en tiedä, olisiko siitä ollut muuta hyötyä. Olin kuitenkin vaeltanut jo niin kauan, kun vaihdoin alaa, ja oppinut siinä.
Eläkkeellä Hentman ei aio luopua luonnossa kulkemisesta eikä muuttaa Länsimäen lähiömaisemista lähelle Lapin tuntureita, vaikka niin voisi kuvitella. Etelä-Suomessakin on hyviä luontokohteita, eikä Vantaa ole luonnon rakastajalle ollenkaan hullumpi paikka.
— En ole edes harkinnut Lappiin muuttamista. Siellä on niin pienet ympyrät. Paljon järkevämpää on, että voin nauttia kaikesta siitä kivasta, mitä Lappi antaa, ja palata sitten kotiin.
Ylämäkikeitto
- 0, 5 dl kuivattua sipulia
- 1 dl kuivattua jauhelihaa
- 1 dl kuivattua perunaa
- 1 dl punaisia linssejä
- 1 lihaliemikuutio
- 3 rkl tomaattisosetta
- 2 maustemittaa currya
- 1 maustemittaa sitruunapippuria
- 1 maustemitta kynteliä
- 2 rkl kuivattua persiljaa
- 6 dl vettä
Pakkaa kuivatut sipulit, jauheliha ja perunat samaan pussiin.
Kun alat valmistaa keittoa, laita ainekset liemikuution ja tomaattisoseen kanssa veteen. Sekoita linssit joukkoon mausteiden kera. Keitto on valmista, kun perunat ovat kypsyneet.
Jaa tämä artikkeli: