Kultaomenoita hopeamaljassa
Taannoin kirjoitin tällä palstalla vihapuheesta. Tasapainon vuoksi haluan turista myös hyvistä sanoista. Vanhan testamentin Sananlaskujen kirjan mukaan ”Kultaomenoita hopeamaljoissa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat.”
Me suomalaiset emme ole hyviä myönteisen palautteen antajia. Meidän on helpompi haukkua ja arvostella kuin kehua ja kiittää. Ihmiset, jotka osaavat rohkaista, ovat harvinaisia ja jäävät mieleen. Oma isäni oli yksi heistä. Hänellä oli psykologista silmää nähdä lähimmäisensä tilanne ja löytää rohkaisevat sanat.
Taito oli sotareissulla rintamalla opittua. Ensin joku vanhempi toveri oli rohkaissut häntä, sitten hänkin oppi saman taidon. Rauhan koittaessa hän toi sen mukanaan siviiliin. Hän on jo siirtynyt ajasta iäisyyteen, mutta monet ihmiset ovat tulleet minulle kertomaan muistojaan isästäni. Yleensä muiston ytimenä on ollut rohkaiseva tai kannustava sana, jonka isä oli lausunut oikealla hetkellä — silloin kun sitä sanaa kipeästi tarvittiin.
Minulla on omakohtaisiakin kokemuksia. Kerran nuorena koin epäonnistuneeni eräässä esitelmässäni. Isäkin oli kuuntelemassa. Esitelmän jälkeen olin pahoilla mielin, suorastaan häpeissäni. Isä ei ollut huomaavinaankaan. Totesi vain vilpittömästi: ”Oli siinä ainakin paljon tietoa.” Se kommentti auttoi. Se antoi positiivisen näkökulman epäonnistumiseeni. Oli siinä toki jotakin hyvääkin.
Aito rohkaisu ja kannustus nousevat luottamuksesta siihen, että rohkaistava henkilö selviää edessään olevista haasteista. Rohkaisun ja kannustuksen ilmapiirissä hän kasvaa tehtäviensä mittaiseksi. Professori Aimo T. Nikolainen oli tiedekunnan dekaanina, kun aloitin opiskelun. Hän toivotti meidät, nuoret opiskelijat tervetulleiksi — sekä ne, jotka olivat varmoja kutsumuksestaan, että ne jotka olivat epävarmoja. Itse kuuluin jälkimmäisiin. Sitten hän jatkoi, että täällä tiedekunnassa me kyllä opetamme mieluummin niitä, jotka ovat epävarmoja. Se sana vapautti. Se oli minulle kultaomena hopeamaljassa.
Jaa tämä artikkeli: