Kuolema on viimeinen elämänkokemus
Eutanasia on suomennettu kuolinavuksi tai kuolemanavuksi. Tässä kirjoituksessa en ota kantaa sen sallittavuuteen enkä halua haudata kuolema-sanaa.
Haluaisin puhua ihmisen viimeisten hetkien auttamisesta, eutanasiastakin, viimeisen elämänavun antona. Siitähän on ollut kysymys viime aikoina: mikä on viimeinen yleisesti sovittu apu suuren, toivottoman kivun lopettamiseksi? Ehkä voitaisiin puhua myös elämänsiirtymäavusta sellaisten henkilöiden kesken, jotka kristittyinä — tai jonkun muunkin uskontokunnan jäsenenä — uskovat persoonallisen elämän jatkumiseen tavalla tai toisella ”rajan tuolla puolen”.
Elämänsiirtymästä on mahdollista keskustella edes vähän ymmärrettävästi lapsenkin kanssa silloin, kun kuolema koskettaa häntä, sanana tai tapahtumana. Siten kuoleman ihme voi esittäytyä hänelle vähemmän hämmentävänä. Lapsi saa näin yhden varhaiselämänavun lisää, sekä siemenen omaan ajatteluunsa.
Viimeisen elämänavun luonteesta on saatu lukea monta hyvää puheenvuoroa. Ehkä on selkiintymässä jotakin sellaista, mikä auttaa sekä auttajaa että autettavaa.
Iiris Hiekkaranta
Jaa tämä artikkeli: