Kuolemaa ei saa piiloon
Viime viikkoni ovat pitäneet sisällään paljon kuolemaa. Itselleni läheisen ihmisen kuoleman ja hautaan siunaamisen väliseen aikaan sattui vielä TV-ohjelman teko kuolemisesta. Paljon itkua ja surua, luopumisen kipua.
Nuorena tein sairaalatöitä, joissa kuolema tuli työmaalle, toimittajana kuolemaan törmäsi harvemmin, mutta pappina siitä tuli taas osa työtä. Oman syövän kanssa taistelu on myös ollut yhdenlaista kuolemisen opettelua ja luopumisen kuivaharjoittelua.
Oikeat kuolevat, kuolema ja kuolleet on siivottu näkyvistä. Toisaalta viihteemme on täynnä kuolemaa ja kuolleita. Mutta oman isänsä kuolemaa syvästi surevan lapsen ja CSI-sarjojen maailmat ovat valovuosien päässä toisistaan. Yllättävän moni ei ole koskaan nähnyt kuollutta, mutta tuhannet kerrat verkkokalvoille on tykitetty viihdekuolemaa laskelmoivalla musiikkimaisemalla.
Kuolemasta on tehty poikkeus, vaikka se oikeassa elämässä on sääntö. Kuolemanpelko on tervettä, meidät on jo geneettisesti koodattu pitämään kaksin käsin kiinni elämästä. Elämästä me tiedämme jotain, kuolemasta emme oikeastaan mitään. Siksi on hyvä, jos joku pitää kädestä kiinni tai silittää kuoleman hetkellä.
Kristinuskoon sisältyy kaipaus iankaikkiseen elämään ja lupauksia ylösnousemuksesta, mutta Raamatun viittaukset kuolemanjälkeiseen elämään ovat hajanaisia ja osittain ristiriitaisiakin. Mitä kuolemanjälkeinen elämä voi olla? Me olemme myös ruumiimme, mitä siis on oleminen ilman ruumista? Jos minusta erotetaan oma lihani, mitä jää jäljelle?
Pappina puhun hautajaisissa toivosta, Jumalan rakkaudesta joka ei pysähdy kuolemaan. Mutta myös siitä, miten annettu ja saatu rakkaus ei katoa. Vaikka läheinen siirtyy peruuttamattomasti rajan yli, hänen ajatuksensa, sanansa ja rakkautensa säilyvät meissä. Martti Lindqvist -vainaa sanoi asian hienosti: ”Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole, vaan elämme niiden sydämissä jotka rakastavat meitä”.
Mutta en minä voi halata Marttia tai muita kuolleita ystäviä, en läiskäistä harteille tai koskettaa poskea, vaikka kappaleita heistä kannankin mukanani. Kuolema jättää myös kosketuksen ja katseen, kohtaamisen kaipuuta.
Eikä meille eläville jää muuta mahdollisuutta kuin pitää huolta elämästä, kaikesta mikä siinä on hyvää ja kaunista.
Jaa tämä artikkeli: