Kuoleman kesä

• 30.08.2011 22:06
• Mikko Salmi
• Jani Laukkanen

Olipahan merkillinen kesä. Suuren valon ja varjojen kesä. Uuden alun ja luopumisten kesä. Elämän kesä. Kuoleman kesä.

Moni suuri suomalainenkin jätti tämän ajan taakseen. Tuntuu haikealta, ettei Erkki Toivasen samettisella äänellä juonnettu raportti Britannian kuninkaallisista häistä kuulu enää Ylen kanavilla. Topi Sorsakosken Surujen kitarakin soi enää vain kuluneelta vinyylilevyltä. Tervanevan sankarin Mika Myllylän rehellinen puhe urheiluelämän vaativuudesta ja kovuudesta on vaiennut. Lempeän evankelistan Kalevi Lehtisen tinkimätön julistus Jeesuksesta tuli maaliin juoksulenkillä. Kesällä kovasti kallistuneen kahvinkin saamme juoda ilman valtioneuvos Harri Holkerin sivistynyttä seuraa.

Kun vielä Norjan tuhoamisleirin koko karmeus on valjennut mieliimme, ei elämä jatkuminen omalla kohdallammekaan tunnu enää kovin itsestään selvältä. Kuka on vuorossa seuraavaksi?

Miksi sitten suomalaisten merkkihenkilöiden kuolemat ja Norjan käsittämätön tragedia kouraisevat meitä niin syvältä? Senkö vuoksi, että kaipauksen ja ikävän lisäksi suru-uutiset panevat meidät vastakkain oman kuolemamme kanssa?

Voisiko minunkin tupakanpolttoni tuhota keuhkoni? Johtavatko intohimoinen elämä ja päihteiden käyttö minutkin nopeasti tuhon tielle? Voiko minutkin kohdata yllättävä onnettomuus kesken tavallisen arkipäivän? Voinko minäkin uuvuttaa itseni työssä niin, että elimistöni oikeasti sanoo sopimuksensa irti?

Kuolema on hieno keksintö, yksi Luojamme helmistä. Se, että me ihmiset joudumme vastakkain oman kuolemamme kanssa, on yksi parhaista Jumalan lahjoista. Juuri elämän rajallisuus piirtää elämälle kultaiset kehykset. Vain kuolema osaa kertoa meille, että jokainen uusi aamu on suuri lahja.