Kutsu lepoon
Ihminen on tottunut siihen, että kaikenlaiset organisaatiot vaativat häneltä koko ajan jotakin. Päiväkodissa pitää olla aktiivinen ja koulussa ahkera. Työpaikka vaatii työntekoa, verohallinto veroja, pankki lainanlyhennyksiä ja urheiluseura reipasta osallistumista harjoituksiin. Taloyhtiö vaatii osallistumaan pihatalkoisiin ja koulun vanhempainyhdistys tuomaan kakkuja myyjäisiin. Vanhainkodissa saa suosiota, jos on "pirteä" tai vähintään esittää sellaista.
On yksi organisaatio, joka periaatteessa ei vaadi keneltäkään mitään suorituksia. Kirkkoon kelpaavat kaikki, ja kelvottomat aivan erityisesti. Kirkossa ei tarvitse pinnistellä.
No, kirkkokin vaatii jäsenmaksua eli kirkollisveroa. Sitä maksavat ne, joilla on tuloja. Kirkollisveron periminen on kirkon eli meidän kaikkien jäsenten tekemä päätös. Jeesus ei siihen kehottanut, joten häntä on turha syyttää!
Jeesus lupasi itse asiassa aivan päinvastaista. Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien ja uuvuttamat, minä annan teille levon. Levon. Jeesuksen ylösnousemuksen aiheuttaman ilon tähden perustettu organisaatio, kirkko, tarjoaa lepoa!
Kirkon touhu ei toki läheskään aina vaikuta erityisen lepuuttavalta. Jäsenet rientävät kiireissään, henkilökunta uurastaa hiki hatussa, luottamushenkilöt nahistuvat kokouksissa. Tämä ei muuta sitä tosiseikkaa, että kirkon viestin syvässä ytimessä on kutsu lepoon.
On kauhea väärinkäsitys, että kristinuskon ydin on istumista kirkonpenkissä sunnuntaisin ja oikeita kristittyjä ovat vain ne, joiden istumalihakset moisen kestävät. Jumalanpalvelus on parhaimmillaan lepoa, mutta Jumalassa voi levätä muuallakin.
Kristinusko ei koostu ihmisten suoritteista. Kirkolla organisaationa on se ylivoimainen etu, että sen ei tarvitse eikä pidäkään edellyttää jäseniltään osaamista, suorittamista eikä muuta rasittavaa.
Kun väsynyt on ensin saanut lepoa, hänessä syntyy jotain uutta.
Jaa tämä artikkeli: