Yksi Paula Kirjavaisen kutsumuksista on äitiys. Hän haluaa saattaa abiturienttityttärensä löytämään oman kutsumuksensa.
Kutsumus kasvaa haaveista ja haavoista
Kutsumuksessa intohimo kohtaa maailman tarpeen, sanoo yritysjohtajia konsultoiva Paula Kirjavainen.
Kauppatieteen tohtori Paula Kirjavaisen mukaan kutsumus alkaa usein kasvaa sisäsyntyisestä uteliaisuudesta jotain ilmiötä kohtaan. Hän avaa asiaa kertomalla, miten hänen koko tähänastinen elämänsä on valmentanut häntä nykyiseen työhönsä johtamista, johtajuutta ja työyhteisöjä kehittävän Novetos Oy:n toimitusjohtajana.
Kun Kirjavainen opiskeli kauppatieteitä 1980-luvun jälkipuoliskolla Turussa, oli selvää, mikä häntä kiinnosti.
– Minua kiehtoi se, miten asiantuntijayritykset toimivat ja millaista intohimoa, ammatillista ylpeyttä ja auttamisenhalua niistä voi löytyä. Tein kaikki opinnäytetyöni asiantuntijaorganisaatioiden johtamisesta.
Vuonna 1997, lamavuosikymmenen kallistuessa loppupuolelle, kolmikymppinen tohtori oli monen muun nuoren tavoin määräaikaisessa työsuhteessa.
– Kutsumuksen löytämistä ei oikeastaan voi suunnitella. Elämähän ei etene lineaarisesti vaan orgaanisesti: teemme valintoja, jotka perustuvat omaan ymmärrykseemme siitä, mihin kykymme ja potentiaalimme riittää, Paula Kirjavainen selittää.
Asiantuntijasta oli tullut myös äiti. Kaikkea ei elämässään voi kuitenkaan valita. Tyttären ollessa yksivuotias Kirjavainen sairastui vakavasti. Sairaus oli harvinainen ja hengenvaarallinen neurosarkoidoosi.
Vuoden päätoimisen sairastamisen jälkeen tuli hengähdystauko, mutta sairaus aktivoitui vähemmän rajussa muodossa muutaman kerran uudelleen.
– Sairauden mukana meni määräaikainen työpaikka ja taloudellinen turva. Mutta niiden tilalle tuli paljon muuta, muun muassa ura asiantuntijapalveluyrittäjänä. On käynyt vanhan sanonnan mukaan, että kun Jumala sulkee oven, hän samalla avaa ikkunan.
Kului vielä muutamia vuosia, ennen kuin Paula Kirjavainen alkoi nähdä elämänsä kutsumustienä. Oivallus syntyi, kun hän luki teologi Tapio Aaltosen kirjaa Luova kutsumus.
– Kun luin, että kutsumus kasvaa haaveista ja haavoista, mielessäni naksahti jotain kohdilleen. Elämänpolku ei ole vain onnistumisia ja voittokulkuja, vaan myös epäonnistumisia, mahalaskuja, särkymisiä ja pettymyksiä – ja kamppailuja niiden välillä. Valmista käsikirjoitusta ei ole.
– Ihminen voi omien vaikeiden kokemustensa pohjalta rohkaistua auttamaan toisia. Vuorovaikutuksessa hän voi samalla saada myös uutta tulkintaa omille kokemuksilleen. Parhaimmillaan kärsimys kasvattaa kykyämme tuntea ja osoittaa myötätuntoa, Kirjavainen pohtii.
Kutsumus liittyy useimmiten asioihin, jotka oikeasti kiinnostavat ja vetävät ihmistä puoleensa ja joissa hän on hyvä.
– Siedän huonosti tehtäviä, joissa en ole parhaimmillani. En halua, että olen vain töissä. Haluan, että teen hyvin sen, mitä teen, ja että sillä työllä on merkitystä. Kutsumus on passiota ja missiota, Kirjavainen sanoo.
Mikä tahansa tehtävä ei ole vielä kutsumusta.
– Missio on jonkun antama tehtävä. Tuskin suomalaiset sotilaat halusivat lähteä talvisotaan, mutta kun he saivat tehtäväkseen puolustaa isänmaataan, he menivät ja tekivät sen, Paula Kirjavainen pohtii.
Vaikka kirkossa ehkä ajatellaan, että tehtävä tulee Jumalalta, voi mission antaja olla yhtä lailla maallinen. Olennaista on, että tehtävä toteuttaa suurempaa hyvää kuin yhden yksilön etu. Passio-sanassa Kirjavaista viehättää merkityksen kaksinaisuus: sama latinan kielen sana tarkoittaa sekä intohimoa että kärsimystä.
– Intohimon toteuttaminen aiheuttaa usein kärsimystä, missiotaan suurella intohimolla toteuttava ihminen haavoittuu. Intohimoinen ihminen voi keskittyä kutsumukseensa niin, ettei hän edes huomaa, mitä se vaatii häneltä. Jälkikäteen sanotaan sitten, että huipun on voinut saavuttaa vain suuren paineen alla ja suurin henkilökohtaisin uhrauksin. Silti ihminen voi hyvinkin todeta, että maksoi mielellään sen hinnan.
Intohimon suurikaan määrä ei silti tarkoita, että kyseessä on kutsumus.
– Jos passiosta puuttuu eettinen pohja, toiminta vain jäljittelee kutsumusta. Tekemisestä tulee silloin vain itsensä toteuttamisen egotrippiä. Aidossa kutsumuksessa ihmisen osaaminen ja sisäsyntyinen tarve kohtaavat maailman tarpeen.
Ihmisellä voi elämänsä aikana olla monia kutsumuksia. Ne voivat myös olla rinnakkaisia ja peräkkäisiä.
– Viktor Frankl puhuu sekä hetkellisestä että elämänmittaisesta kutsumuksesta. Voi olla vaikea huomata, milloin kutsumus on tullut elinkaarensa päähän.
Viime aikoina Paula Kirjavainen on pannut merkille johtajuuden tai henkilöstöjohtajuuden puutteet kirkossa.
– On traagista, että kutsumusasian syvin asiantuntija kirkko ei ole ottanut tätä teemaa esille oman organisaationsa johtamisessa. Työpahoinvointi ja työyhteisöongelmat kertovat, ettei tilanne ole tasapainoinen.
– Vaikka kirkon johtamiskulttuuri on hieman vanhakantaisen hallinnollinen, se ei silti tarkoita, etteikö joukossa olisi yksittäisiä hyviä ihmisten johtajia.
Kirjavainen neuvoo niin yksilöitä kuin organisaatioitakin pohtimaan ja etsimään omaa kutsumustaan.
– Tätä nykyä höpötetään paljon innovaatioista. Usein innovaatioajatukset liittyvät kuitenkin kapeasti teknologiaan. On tietenkin ihan kiva, että saamme viihdyttäviä pelejä, joissa vihaiset linnut ja possut seikkailevat. Todelliset innovaatiohaasteet liittyvät kuitenkin maailman suuriin ongelmiin: miten takaamme maailman ihmisille puhtaan veden ja ravinnon tai ratkaisemme väestönkasvun ongelmat.
Kotimaisiakin innovoinnin kohteita riittää: on syrjäytyviä nuoria, yksinäisiä vanhuksia ja sote-järjestelmän ongelmia.
Paula Kirjavainen kertoo tehneensä pienen oivalluksen, kun hän osallistui lokakuussa järjestettyyn Nordic Business Forumin seminaariin. Hänen mieleensä jäi nuorten kasvuyrittäjien paneeli. Siinä oli kolme pohjoismaalaista ja yksi virolainen nuori yrittäjä.
– He olivat koulupudokkaista. Kaikki olivat jättäneet korkeakoulunsa kesken. He pitivät silti tärkeänä, että olivat opinnoissaan oppineet tuntemaan ihmisiä, jotka tietävät asioita ja ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin hekin. Heille korkeakoulu oli ollut verkostoitumisen areena.
Kirjavaisen vanhempien sukupolvelle maisterin tutkinto avasi ovet. Hänen omalle sukupolvelleen tohtorin tutkinto teki saman.
– Tätä nykyä sekään ei riitä, vaan nykynuorten pitäisi entistä aikaisemmin pystyä tunnistamaan se, mistä nauttii, mistä on kiinnostunut ja missä on hyvä, ja nähdä se suhteessa maailman tarpeisiin.
– Silti en aina tiedä, kuka opettaa tai valmentaa ketäkin. Kun kerroin oivalluksestani 18-vuotiaalle tyttärelleni, hän katsoi minua säälivästi ja sanoi: ”Äiti, nytkö sinä vasta tajusit?”
Tapio Aaltonen, Paula Kirjavainen ja Eeva Pitkänen: Kutsumusjohtaja. Talentum 2014.
Jaa tämä artikkeli: