Anna-Maija Raittila.
Kuulolla olemista
Anna-Maija Raittila: Niin kevyt on rakkaus. Kirjapaja 2012.
Yleensä kirjat, joihin on poimittu hajanaisia katkelmia sieltä täältä jonkun tunnetun tekijän tuotannosta, eivät tee alkuperäisteksteille ja kirjoittajalle oikeutta. Tällä kertaa konsepti kuitenkin toimii. Maaria Pätsi on toimittanut Anna-Maija Raittilan tuotannosta kirjan, johon valitut tekstit tuntuvat tavoittavan Raittilan ajattelun ytimen. Vaikka Raittilan teokset ovat usein hyvin henkilökohtaisia, hänen sanomansa tuntuu vain kirkastuvan tässä kokoelmassa, josta omaelämäkerrallinen aines on jätetty pois.
Niin kevyt on rakkaus muistuttaa, kuinka omassa sarjassaan Raittila Suomessa hengellisenä kirjoittajana on. Hän on keinonsa hallitseva runoilija, joka kirjoittaa hiotusti ja kauniisti, jättää rivien väliin ilmaa ja ajatusten lomaan hengähdys- ja pysähdyspaikkoja. Jos keskiverto hengellinen liukuhihnaviisaus puuduttaa ja unohtuu jälkiä jättämättä, suosittelen Raittilaa — hänessä on muutosvoimaa ja tuoreutta edelleen.
Raittila kirjoittaa tilan tekemisestä. Se merkitsee ahtaista ja rajoittavista käsityksistä ja asenteista vapautumista, koskevatpa ne omaa uskomisen ja elämisen tapaa, lähimmäisiä tai Jumalaa. Luottamus Jumalaan vaatii kontrollintarpeesta hellittämistä — itseriittoisuudessa ei ole tilaa Jumalalle.
Raittila on hitauden ja hiljaisuuden asialla. Elämänilonsa hukanneille hän suosittelee lepoa. Levossa ja rauhassa asiat asettuvat oikeaan mittakaavaan ja tärkeysjärjestykseen. Oman minänsä löytämiseen ja hengelliseen kypsymiseen ihminen tarvitsee kasvurauhaa. Jumalan aikataulu on toinen kuin meidän.
Hidas kasvu, sitoutuminen, kuulostelu ja hiljaisuus, joista Raittila kirjoittaa, tuntuvat olevan suorastaan vastakkaisia nykyiselle pikakulttuurille ja pakkososiaalisuudelle. Siksikin tämä kirja on virkistävää luettavaa.
Nunna Kristoduli: Hiljaisuuden kosketus. Minerva 2012.
Lintulan luostarissa asuva nunna Kristoduli on viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjoittanut lukuisia ortodoksista hengellisyyttä käsitteleviä kirjoja, ja monet luterilaisetkin lukijat ovat löytäneet hänet.
Kristodulin tapa kirjoittaa on tuttu ortodoksisesta kirjallisuudesta: hän punoo oman sanottavansa kirkkonsa pyhien isien ja äitien opetuksiin ja näiden elämänvaiheisiin. Hän pysyttelee tradition sisällä ja nojaa siihen, ei haasta eikä kyseenalaista.
Hiljaisuuden kosketus tuntuu kirjana hajanaiselta, osin myös epätasaiselta. Vaikuttaa siltä, että tekstit on kirjoitettu alun perin muihin tarkoituksiin ja koottu myöhemmin kirjaksi.
Kirjan helmiä on ensimmäinen luku, jossa Kristoduli käsittelee kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta. Kumpikaan ei nykyään taida olla suuressa huudossa, mutta Kristodulin mukaan ne ovat olennaisia hengelliselle elämälle.
Kuuliaisuus on kuulolla olemista, Jumalan tahdon seuraamista ja toteuttamista. Se ei ole rajoittavaa — Kristodulin mukaan päinvastoin: ihmisen oma tahto on rajoittunut, Jumalan tahdon maailma avara.
Luterilaiselle lukijalle mietittävää antaa Neitsyt Mariaa käsittelevä luku. Kristoduli suree sitä, että Suomessa Jumalanäiti joutui luterilaisen puhdasoppisuuden aikana suorastaan vainon kohteeksi. Vaikka luterilainen kirkko suhtautui Mariaan nihkeästi, hän eli kansanrunoudessa ja -uskossa.
Kristoduli huomauttaa, että jos Jumalanäiti olisi Suomessa säilyttänyt keskeisen asemansa, elämämme saattaisi olla iloisempaa ja lämpimämpää. Itse mietin Kristodulin kirjaa lukiessani, kuinka pinnallisesti me tunnemme ortodoksisen sisarkirkkomme perinnettä ja teologiaa — ja kuinka paljon muutakin lempeän Jumalanäidin lisäksi voisimme omaksua rikastuttamaan spiritualiteettiamme.
Jaa tämä artikkeli: