Kuunnellen
Itsensä löytäminen vaatii hiljaisuutta.
Jouluun valmistautumisen voisi aloittaa hiljentämällä vauhtia: kävellä rauhallisesti, istua hiljaa muutaman kerran viikossa, jättää tuoreimman lööpin klikkaamatta, ehdottaa perheneuvoja, pastori Kaija Maria Junkkari. Joulua edeltävä adventti on paastonaikaa, jolloin on tarkoitus keskittyä olennaiseen. Junkkarin mielestä se olisi otollinen mahdollisuus tarkkailla vaikkapa omaa netin käyttöä ja television katselua.
— Usein katsotaan televisiota — ei ohjelmaa. Olen huolissani siitä, että esimerkiksi nettiin suhtaudutaan niin kritiikittömästi. Tunnistan itsessänikin sen, kuinka helposti se vie mukanaan. Myös lapset ovat entistä enemmän kuormitettuja, vaikka lapsi tarvitsisi rauhallista elämää. Minusta olisi tärkeämpää opettaa lapsia mietiskelemään vaikka viisi minuuttia päivässä kuin antaa mahdollisimman paljon virikkeitä, Junkkari sanoo.
— Ennen esimerkiksi junamatkat olivat rauhallisia hetkiä, sai tuijotella ikkunasta ja lukea. Nykyisin ihmiset puhuvat kännyköihin tai pelaavat jotakin. Rauhattomuus ja levottomuus on lisääntynyt.
Osa rauhattomuudesta on Kaija Maria Junkkarin mielestä ihan itse tehtyä. Hän suositteleekin itsekuria. Voi päättää, ettei mene kaikkeen mukaan ja on vaikkapa silloin tällöin päivän aikana viisi minuuttia niin, ettei tee muuta kuin hengittää.
Itsekuri ja rajojen asettaminen saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta ja tylsältä, mutta Junkkarin mielestä niitä tarvitaan puolustamaan sielun rauhaa ja kirkastamaan sitä, mikä elämässä on olennaista. Hän lupaa, että jos malttaa hiljentyä edes muutaman kerran viikossa, alkaa nähdä, mitkä asiat elämässä ovat luovuttamattomia ja mikä taas on vähemmän tärkeää.
— Moni oivaltaa asioiden tärkeysjärjestyksen vasta sairastuttuaan vakavasti. Tietoisuus omasta kuolevaisuudesta on hyvä muistuttaja. Mutta voi näitä asioita muutenkin miettiä, Junkkari sanoo.
Hän huomauttaa, että kiireeseen on turha vedota. Jos laiminlyö esimerkiksi perhettään tai hengellisen elämänsä hoitamista, kyse on yleensä omasta levottomuudesta, ei ajan puutteesta.
— Ihminen valitsee, mihin hän keskittyy. Kyse ei ole ajasta vaan tavasta elää. Esimerkiksi pariskunta saattaa valittaa, ettei yhteistä aikaa ole. En usko sitä, koska kohtaaminen ei ole vain ajasta kiinni. Voi riittää, että katsoo toista lämpimästi, koskettaa, on läsnä — vaikka vain viisi tai kymmenen minuuttia kerrallaan.
Keskittyneempi, hitaampi elämä on Junkkarin mielestä tyynempää elämää.
— Ei ole koko ajan ähinä päällä ja läähättävä olo. Eikä silloinkaan, kun tapahtuu jotakin yllättävää, ole ensimmäisenä reagoimassa. On tilaa miettiä, mitä tämä tilanne minulta edellyttää.
Ihminen, joka ei malta hiljentyä, on vaarassa kadottaa yhteyden itseensä ja Jumalaan. Kaija Maria Junkkari sanoo, että hiljaisuus on portti sieluun ja sielu on portti Jumalaan.
— Sielu on tietoisuus, meidän syvin minuutemme. Se on kuolematon ja jollakin tavalla jumalallinen, koska meidät on luotu Jumalan kuviksi.
Junkkari itse oivalsi hiljaisuuden hengellisen merkityksen asuessaan 1980-luvulla Kanadassa. Siellä hän tutustui katolisiin sisariin ja heidän kauttaan ignatiaanisiin hengellisiin harjoituksiin. Ignatiaaniset harjoitukset ovat Ignatius Loyolan 1500-luvulla kehittämä menetelmä itsetuntemuksen lisäämiseksi ja hengellisen elämän syventämiseksi. Ohjaajansa, katolisen sisaren kanssa Junkkari kävi läpi harjoitukset yhdeksän kuukauden aikana.
— Olin silloin vähän yli kolmekymppinen. Minulle oli ihan uutta, että minulla voi olla hengellinen äiti ja hengellinen tieni, jota kulkea. Usein usko on kuin kulho, joka on täynnä hyvää ruokaa, mutta ottimet puuttuvat. Ignatiaanisista harjoituksista ja hiljaisuudesta tuli minulle ottimet.
Tutustuminen katoliseen hengellisyyteen oli Junkkarille niin vaikuttava kokemus, että jos hän ei olisi ollut luterilaisuuteen sitoutunut pappi, hän olisi saattanut liittyä katoliseen kirkkoon.
— Katolisissa luostareissa ja sääntökunnissa eletään syvää rukouselämää. Luther teki suuren virheen, kun hän lakkautti luostarit. Mutta nyt on nähty, että alkukirkosta ja hiljaisuudesta ammentava kristillisyys on noussut esiin myös luterilaisuudessa. Onneksi.
Junkkarin selitys hiljaisuuden viljelyn suosiolle on lyhyt ja napakka: sielun kaipuu.
— Ihminen kaipaa kokemusta siitä, minkä varassa elää ja kuolee. Hyvin rationaalinen, dogmeihin keskittynyt uskonnollisuus ei ravitse riittävästi sielua. Teologia ei riitä. Itämaisten uskontojen suosio länsimaissa perustuu mielestäni siihen, että on meditaatioharjoituksia ja viisaita guruja, jotka ohjaavat tiellä. Monelle on yllätys, että kristinuskossakin on pitkä hiljaisuuden traditio.
Ignatiaanisissa harjoituksissa on Kaija Maria Junkkarin mielestä paljon sellaista, mitä voi soveltaa. Niiden taustalla on ajatus, että Jumala kutsuu jokaista yksilöllisellä ja henkilökohtaisella tavalla. Kutsumus, se mihin Jumala johdattaa, antaa elämälle mielen ja toteuttaa ihmisen syvimmät tarpeet ja unelmat. Kutsumus johtaa aina myös olemaan jotenkin avuksi muille. Harjoitukset ohjaavat tuon kutsumuksen löytämiseen.
— Jonkinlainen polku avautuu, ja siihen liittyy iloa ja innostusta. Kutsumuksessa on kysymys enemmän siitä, kuka olen, kuin siitä, mitä teen, Junkkari kuvailee.
Kutsumustaan kyseleviä Junkkari rohkaisee huomaamaan ja ottamaan tosissaan ne asiat, jotka antavat iloa.
— On tärkeää, että kokee elävänsä ja että elämä jotenkin kuplii.
Itsensä ja Jumalan kuuntelemisen voi aloittaa vaikka tekemällä iltaisin inventaarion kuluneesta päivästä. Hiljentymisen jälkeen käydään läpi, millaisia tuntemuksia päivään liittyi: mistä tuntee iloa ja kiitollisuutta, mikä aiheutti mielipahaa, mitä katuu. Kannattaa myös miettiä sitä, mitä mielialat voisivat kertoa omista valinnoista.
— Ja perustava hengellisen elämän kysymys on: missä tässä kaikessa koen Jumalan olevan läsnä? Junkkari lisää.
— Jos rukoushiljaisuus on koko elämän pohja, se luo sopivaa etäisyyttä tämän maailman elämään. Silloin ei ole ihan samalla tavalla vietävissä. Joutuu kysymään, miten omaa elämäänsä elää ja mitä omalta osaltaan tekee. Ja ehkä siinä tulee enemmän tietoiseksi myös elämän rajallisuudesta, ihan hyvässä mielessä.
Jonkinlainen hengellisyyden kaipuu elää kaikissa ihmisissä, uskoo Kaija Maria Junkkari.
— Voi olla hengellinen ilman, että uskoo Jumalaan. Hengellisyyttä on sekin, että tajuaa elämän olevan suuri, hallitsematon mysteeri. Että suhtautuu elämään nöyrästi.
On myös elämänvaiheita, jolloin hengelliset kysymykset nousevat helposti pintaan.
— Yksi tällainen vaihe on rippikouluiässä, kun nuori on kasvamassa aikuiseksi ja miettii, minkä varassa elää. Toinen herkkä kohta on vanhemmaksi tuleminen. Moni alkaa lapsen saatuaan pohtia, onko tässä elämässä jotakin enemmän. Varmasti yksi syy, miksi lapsi kastetaan, on se, ettei olisi itse yksin vastuussa lapsesta vaan lapsi olisi osa jotakin suurempaa, Junkkari sanoo.
— Kuuluisa psykiatri Carl-Gustav Jung on todennut, ettei hän ole tavannut terapiatyössään ketään yli 40-vuotiasta asiakasta, jonka kysymykset eivät pohjimmiltaan olisi olleet hengellisiä, elämän mieleen liittyviä.
Junkkari on huomannut, että uskonnollisuus lisääntyy vanhetessa. Moni turha asia karsiutuu pois, ja pohdiskelulle on aikaa. Hengellisyyden vaaliminen kuuluukin hänen mielestään mielekkääseen tapaan vanheta.
Itse hän on elänyt koko ikänsä sen perusluottamuksen varassa, että on olemassa näkymätön maailma, jotakin enemmän.
— Jumalassa me olemme ja elämme ja liikumme, Junkkari kiteyttää.
Kaija Maria Junkkari kertoo rukoilevansa paljon ja myös odottavansa vastauksia rukouksiinsa. Hän ei myöskään arkaile puhua omista kokemuksistaan, sellaisistakin, joista ei suhteellisen liberaalina pidetyn, pitkälle koulutetun teologin odottaisi puhuvan.
— Kerran ignatiaanisten harjoitusten aikana minä ja ohjaajani koimme, että huoneeseen astuu joku, joka on iloa, rakkautta ja rauhaa. Se oli meille molemmille kokemus Kristuksen läsnäolosta.
Tavallisempaa on ollut se, että hän on kokenut tulleensa johdatetuksi ja saaneensa vastauksia pyyntöihinsä ja kysymyksiinsä. Johdatuksena Junkkari pitää esimerkiksi sitä, että hän kohtasi elämänsä miehen jo rippileirillä, jonne oli lähtenyt lähinnä selvitäkseen vähemmillä kirkossakäynneillä. Nuoret ystävystyivät ja kirjoittelivat toisilleen kirjeitä.
— Tapasimme uudestaan, kun aloitimme opinnot Helsingissä. Ensitapaamisella Lari kosi minua.
Intuitio sai hänet suostumaan, ja nyt pariskunta on ollut naimisissa yli 40 vuotta.
— Perheneuvojana en kyllä suosittele ketään tekemään samalla tavalla.
Junkkari lisää kokeneensa hengellisessä elämässään myös ahdistuksia ja sielun pimeää yötä — tilaa, jossa Jumalan kirkkaus ja läsnäolo koetaan pimeytenä ja poissaolona. Joskus Jumalan kanssa on täytynyt mitellä voimia.
Junkkari kertoo, kuinka hän viiden keskenmenon jälkeen ja taas uuden uhatessa kävi rukoustaistelun Jumalan kanssa. Verenvuoto loppui ja perheen tytär syntyi sitten myöhemmin täysiaikaisena.
Epäilyttääkö? Kaija Maria Junkkarilla on ehdotus: rukoile. Hän on vakuuttunut siitä, että rukoillakseen ei tarvitse ensin uskoa Jumalaan. Voi alkaa rukoilla ja katsoa, mitä tapahtuu.
Kaija Maria Junkkari: Sielukas nainen.
Kirjapaja 2011.
Jaa tämä artikkeli: