Laiva ohoi!
Ei tämä rakas vanha kirkkolaiva loistoristeilijältä tunnu. Menestyksen teologia on meistä nyt kaukana, ja istumme vaiti kovassa aallokossa, kuka mistäkin kiinni pitäen.
Monta kertaa vuosien aikana olen seisonut kannella auringonlaskun aikaan ja tuntenut olevani yksin. Joko jäisi kyydistä seuraavassa satamassa? Vieläkö jaksan matkustaa, toivoa ja uskoa?
Laivan purjeita korjataan usein ja ruoste syö pohjaa. Polttoaine on toisinaan vähissä, mutta aina sitä jostakin saa lisää. Kapteeni kirjoittaa lokikirjaan ja koettaa noudattaa merenkulun sääntöjä. Miehistö kapinoi tämän tästä. Ja joskus leviää aluksella vaarallinen, tarttuva sairaus, jonka vuoksi kaikki voimavarat on pantava peliin.
Taistelu käy myös ylä- ja alakannen välillä. Meillä on periaate, ettei laivassa ole kahden kerroksen väkeä, vaan kaikki ovat samanarvoisia. Kuitenkin alakannen matkustajat ovat köyhempiä. Asiantilan muuttaminen vaatii hellittämätöntä työtä. Kaikkien mielestä tasa-arvoa ei tarvitakaan.
Maisemat ympärillä ovat välillä kauniita, välillä pelottavia. Meri on arvaamaton. Myrsky kauhistaa kaikkia, ja silloin huudetaan Kapteenin nimeä: hänen tulee tarttua ruoriin. Kapteeni on aina tietoinen laivan vaiheista, ja monet uskovatkin hänen toisinaan nousevan kannelle ja toimittavan ihmeitä.
Laivaväki puhelee toisilleen joskus: Sinua emme jätä, vanha rakas kirkkolaiva! Kulkekoon tie myrskyjen ja ahtaiden karikkojen kautta, me pysymme mukana. Sinä olet meidän kotimme ja tiemme, ei meillä ole muuta.
Jaa tämä artikkeli: