Eila Pitkänen on taas ensi viikolla lähdössä Lappiin tunturikappelin oppaaksi.
Lapin lumoama
Pari vuotta sitten Eila Pitkänen, 80, huomasi lehdessä kuvan, jossa joku nainen sytytteli kappelissa kynttilöitä. Jutusta selvisi, että siinä hoiti tehtäväänsä tunturikappelin vapaaehtoinen opas Kolarin Äkäslompolossa. Tunturikappelin päivystäjiksi ei tarvita vain pappeja, vaan myös vapaaehtoisia seurakuntalaisia.
Martinlaaksossa asuva Pitkänen innostui asiasta oitis. Hän soitti Kolarin seurakuntaan ja tarjoutui tehtävään. Luvassa oli kahden viikon mittainen pesti kerrallaan. Kappelilta löytyisi alkovi, johon voisi majoittua.
— Oppaan tehtävänä on jakaa esitteitä, myydä kortteja, kertoa kappelista ja vähän koko kylänkin elämänmenosta.
Ulkoilua aamuin illoin
Turistikautena, niin talven hiihtokaudella kuin syksyllä ruska-aikaan, vapaaehtoistyöntekijä pitää kappelia auki kuusi tuntia päivässä, puolestapäivästä iltakuuteen. Ei kuitenkaan lauantaisin, sillä kukapa sitä Lapin-matkailun vaihtopäivinä ehtisi kappelille kuikistelemaan.
— Syksyllä olen tehnyt viiden tai kymmenen kilometrin lenkin ennen työpäivääni. Illalla olen saattanut poimia mustikoita. Alkutalvesta olen iltaisin hiihtänyt valaistuilla laduilla, Eila Pitkänen kertoo.
Viime syksynä kappeli täytti kymmenen vuotta. Kappelilla käy kymmeniä ihmisiä päivässä. Suurin osa kävijöistä on eläkeläisiä. Joinakin päivinä heitä voi tulla useampikin bussilastillinen. Laulutaitoisena Pitkänen saattaa laulattaa vierailla jonkun virren, jos sitä toivotaan.
Illalla ennen nukkumaanmenoa tai joskus päiväsaikaankin, kun kappelilla on hiljaista, Eila Pitkänen saattaa istahtaa urkujen ääreen.
— Ei siellä ole muita nuotteja kuin Koraalikirjat. Soittelen niitä. Olen ikäni soittanut. Kotona Saarella meillä oli harmoni. Äiti opetti minua soittamaan, ja isäkin soitti.
Kappelissa järjestetään tilaisuuksia yleensä iltaisin. Torstaisin on iltakirkko, sunnuntaisin messu ja melkein viikoittain konsertteja, kun taitelijat haluavat tunnelmoida Lapin-lomallaan.
Avaruutta ja pimeää
Lapin maisemat olivat Eila Pitkäselle ennestään tuttuja. Pitkälti toista sataa Lapin-matkaa tehnyttä naista voisi kutsua lapinhulluksikin.
Kaikki alkoi, kun Kaakkois-Suomesta kotoisin oleva Pitkänen oli kirjoittanut ylioppilaaksi. Silloin, nuorena aikuisena, hän päätti vähän irrotella ennen kuin aloittaisi seuraavat opinnot.
— Halusin saada kokemusta siitä, miltä tuntuu elää pimeässä, joten lähdin vuodeksi opettamaan Savukoskelle. Sitä ennen olin käynyt Lapissa vain kerran, toisten seurakuntanuorten kanssa automatkalla Pohjois-Norjassa.
Savukoskella Pitkänen kävi päivittäin kymmenen kilometrin päässä tunturissa.
— Tunturilta avautuvat toiset tunturit, joet, laaksot, purot ja suuret lakeudet. Avaruus ja luonto puhuttelevat. Turhanpäiväiset ja joutavat asiat unohtuvat. Tuntuu kuin Jumalakin olisi lähempänä.
Eila Pitkänen toteaakin, että kun Lappi lumoaa, siihen ei auta muu kuin se, että lähtee sinne uudestaan. Niinpä oli luonnollista, että hän etsiytyi muiden eränkävijöiden seuraan. Opiskeluaikoinaan hän kolusi Lapin tuntureita Suomen Ladun ryhmissä.
Vauhti hiljenee
Latu- ja vaellusharrastus jatkui silloinkin, kun Eila Pitkänen teki elämäntyötään Kainuun kehitysvammaisten parissa.
— Vuosikymmeniä sitten olin Raja-Joosepissa ja juttelin itseäni vanhemman helsinkiläisnaisen kanssa. Porukassa vaeltaminen oli alkanut kyllästyttää meitä molempia. Huomasimme, että voisimme vaeltaa kahdestaankin.
Yhdessä kuljettiin kaksikymmentä vuotta Kilpisjärveltä käsin Norjan ja Ruotsin tuntureilla. Vaellustoveruus päättyi ystävän vanhuuteen ja kuolemaan. Harvat ikätoverit ovat enää siinä kunnossa, että voisivat lähteä repun kanssa tunturiin.
— Minun Lapin-harrastuksessani ja muissakin harrastuksissani on meneillään jäähdyttelyvaihe. Vielä sentään jaksan hiihtää ja pyöräillä, vaikka vauhti vähän hiljeneekin.
"Tunturissa turhanpäiväiset ja joutavat asiat unohtuvat."
Jaa tämä artikkeli: