Hannu-Pekka Björkmanin mielestä näyttelijän elämässä on hyvä olla muutakin kuin teatteri.

Läpinäkyvä pinta

Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman saa voimaa ikoneista ja maalaustaiteesta.

18.01.2012 09:09
Elisabet Aho
Saara Vuorjoki

Syksyllä ilmestyi Hannu-Pekka Björkmanin esseekokoelma Kadonneet askeleet, matkoja aikaan ja taiteeseen (Kirjapaja 2011). Kirja on omistettu Björkmanin isälle, joka halusi kirjoittaa kirjan Kettuvuoren salaisuus. Isä ei tuota salaisuutta kirjoittanut, mutta Björkman löysi kirjoittamisesta tärkeän vastapainon näyttelijän työlle.

— Näyttelijän ammattia on lähes mahdoton harjoittaa ilman välillä tapahtuvaa täydellistä yksinoloa, hän sanoo.

Yksinäisyydessä pystyy tekemään oivalluksia, jotka eivät muuten pääsisi pintaan.

Björkman on kulkenut pitkän tien Ilmajoen Myllykylästä Helsinkiin ja näyttelijän ammattiin. Lapsuuden jokivarren maisema ja turvallinen kyläyhteisö kantavat, eivätkä häviä mielestä. Entä se Kettuvuori? Se oli pieni kallioinen mäennyppylä. Kirjassaan Björkman pohtii maiseman merkitystä.

— Lapsuuden maisemat elävät meissä hienosyisinä kerroksina.

1970-luvun alussa kyläyhteisö oli avoin. Lapsi saattoi mennä mihin taloon tahansa, ovet olivat auki ja kaikki pitivät huolta toisistaan. Erilaiset ihmiset hyväksyttiin osaksi kyläyhteisöä.

— Joka kylässä taisi olla niin sanottu kylähullu, niin meilläkin, Björkman kertoo.

Kotitalossa oli paja, jossa enot korjasivat kaikki kylän laitteet. Paja oli oiva paikka pienen pojan tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin.

Pohjanmaalla arvostettiin käsillä tekemistä, mutta Björkmanin isä luki paljon ja soitti haitaria.

— Isä oli ostanut kulkukauppiaalta aikoinaan Monte Criston kreivin. Siitä lähti isän innostus kirjallisuuteen, ja kotona oli aina uusia kirjoja.

Näyttelijän jalat

Ensi kosketuksen teatteriin Hannu-Pekka sai noin kymmenvuotiaana. Ilmajoen musiikkijuhlilla vain 50 metrin päässä kotoa valmisteltiin Jorma Panulan Jaakko Ilkka -oopperan esitystä, ja jo pelkät valmistelut lumosivat pojan.

— Savu, hevoset, taistelukohtaukset, musiikki — mitään sellaista en ollut koskaan ennen nähnyt.

Koulunäytelmässä Taikuri Oz äidinkielen opettaja totesi, että Hannu-Pekalla on näyttelijän jalat. Kommentti muistui mieleen vuosia myöhemmin: näyttelijä rytmittää liikkumisen sujuvasti puheen mukaan.

Koulun jälkeen Björkman lähti Helsinkiin ja koki pääkaupungin karun viehätyksen. Yksiössä Vaasankadulla kaupunki näytti elämän molemmat puolet, katujen kovuuden ja karhean lämmön.

— Työskentelin rakennuksella, metalliverstaassa ja yövartijana, Björkman kertoo.

Minut pysäytti ikonien anonymiteetti, eli se, että tekijä on piilossa.

Pitkinä yövuoroina kolkoissa tehdashalleissa ajatus selkeni, teatteriin pitäisi ainakin yrittää. Ponnahduslauta löytyi Lahden kansanopiston teatterilinjalta. Sieltä tulivat ensimmäiset opit ja pääsi samanhenkisten ihmisten joukkoon.

Kansanopiston jälkeen Björkman kuuli, että Ylioppilasteatteri etsi lisävoimia Mustikkamaan kesäteatteriin. Björkman pääsi mukaan ilman pääsykoetta.

Syksyllä Ylioppilasteatterissa tuli vastaan tuleva vaimo, näyttelijä Minna Haapkylä.

Kun Björkman pääsi teatterikorkeakouluun, näyttelijäntyön opetuksessa oli vielä vallalla fyysisen ilmaisun korostaminen. Ensimmäisessä kiinnityksessä Lahden kaupunginteatterissa työ oli yhä ammattiin opettelua.

— Minulla oli silloin hyvin idealistinen kuva näyttelijän ammatista, Björkman sanoo nyt.

Ikonien tuntemattomat maalarit

Björkmanille tuli tarve etsiä jotain aivan muuta näyttelijäntyön vastapainoksi. Björkman luki monia kirjoja ja löysi lopulta Harri Willamon kirjan venäläisistä kansanikoneista. Sen myötä Björkman kiinnostui ikonitaiteesta.

— Minut pysäytti ikonien anonymiteetti, eli se, että tekijä on piilossa. Tuntematon taiteilija on maalannut ikonin Jumalan kunniaksi, eikä halua itseään esille.

Ajatus havahdutti näyttelijän, joka on työssään koko ajan esillä. Ikonien myötä Björkman kiinnostui luostareista ja vieraili Vanhassa Valamossa Laatokalla. Hän tutustui ortodoksisuuteen, opiskeli avoimen yliopiston kursseilla ja mietti jopa lähtemistä opiskelemaan ortodoksista teologiaa Joensuuhun. Hän ei lähtenyt, mutta löysi hiljentymisestä ja kirjoittamisesta vastapainon näyttelemiselle. Syntyi ensimmäinen kirja Valkoista valoa.

— Se syntyi siinä risteyksessä, kun mietin lähteäkö opiskelemaan. Se on myös kirja nuorille näyttelijöille siitä, että elämässä on hyvä olla muutakin kuin teatteri, jokin toinen oma juttu.

Moniosainen alttaritaulu

Hannu-Pekka Björkmanille tuo oma juttu on ollut maalaustaide ikonitaiteen ja kirjoittamisen lisäksi. Monien maalausten joukosta häntä on eniten koskettanut alttaritaulu, jonka Matthias Grünewald 1500-luvulla maalasi antoniittojen luostarin kirkkoon.

Björkman näki maalauksen ensi kerran vuonna 2004. Alttaritaulu on moniosainen, mutta keskusmaalaus kuvaa Kristuksen kärsimystä ristillä. Kirjassa Kadonneet askeleet keskeisin essee kertoo yksityiskohtaisesti maalauksesta.

Antoniittojen luostarissa hoidettiin 1500-luvulla ”Pyhän Antoniuksen tuleen” sairastuneita. Tauti oli kauhea, se aiheutti ihoon tuskallisia rakkuloita, mustumia ja kuolioita. Siihen ei ollut hoitokeinoa, koska salaperäisen sairauden aiheuttajaa ei tunnettu. Vasta paljon myöhemmin selvisi, että taudin aiheutti torajyvän saastuttama vilja, torajyvämyrkytys.

Luostariin tuodut sairaat vietiin ensimmäiseksi alttaritaulun äärelle.

— Taiteilija on jumalallistanut inhimillisen kärsimyksen. Hän on maalannut Kristukselle tuon kauhean sairauden tuntomerkit. Kuvaamalla kärsimystä kärsimys lievittyy.

Björkman toteaa nyt, että kuvan vaikutuksen on täytynyt olla silloin valtava, kun kuvia ei juurikaan ollut. ”Kärsimyksen takaa loistaa lohdutuksen ja armon valo”, Björkman kirjoittaa.

Aina eteenpäin

Hannu-Pekalla oli vahva lapsenusko, vaikka uskonasioita ei kotona nostettukaan esille. Pienellä pojalla oli herkkä omatunto. Pienestäkin pahanteosta hän muistaa kantaneensa suurta syyllisyyttä. Toisaalta apu tuli myös, jos sitä vain huomasi pyytää.

Björkman uskoo johdatukseen, joka on kuljettanut hänet teatteriin, ortodoksisuuteen, hiljentymään ja kirjoittamaan, aina eteenpäin.

— Näyttelijällä täytyy olla läpinäkyvä pinta. Kaikki tunteet, myös pelko, saavat näkyä. Mitä hauraampi ihminen on, sitä paremmin yleisö löytää siitä itsensä, Björkman kuvailee.

Lapsuuden maisema, joki, virtaa hänessä. Nykyinen kotimaisema on Töölönlahden rannalla, jossa Björkman asuu perheineen appivanhempien ja vaimon sisaren perheen kanssa samassa talossa. Tuossa talossa on jotain samaa kuin siinä kyläyhteisössä, jossa kaikki ovet olivat auki. Nyt omat lapset, pienet pojat voivat kulkea turvallisesti ovista sisään ja ulos.