Pekka Simojoki on tuotteliaimpia ja tunnetuimpia gospelmuusikoita.
Laulava toisinajattelija
Pekka Simojoki toivoo kirkkoon positiivista kulttuurivallankumousta: iloa, aitoa yhteisöllisyyttä ja uutta musiikkia.
Yli 600 laulua, yli 40 äänitettä, bändejä, kuoroja, soolokeikkoja ympäri maita ja mantuja. Gospelmuusikko Pekka Simojoen laulut ovat jättäneet jäljen lukuisiin ihmisiin. Vaikka keikkaelämä antaa paljon, se myös vaatii paljon. Simojoen elämässä keskeisellä paikalla on perhe, vaimo ja neljä lasta, joista nuorimmainen on 6-vuotias. Joskus ensimmäiset riimit kertovat muusikon kaipuusta kotiin.
Pikkupoika hiipii hiljaa äidin viereen
nukkumaan,
joskus keskiyöllä isä palaa
keikkamatkaltaan.
Uni kantaa pienen perheen kohti
aamuhämärää
kunnes sisko herää kouluun joskus
ennen seitsemää.
— Soololevyille kertyy biisejä, jotka ovat liian henkilökohtaisia tai erikoisia muille levyille. Vaikka tässä laulussa on minun arkeani, sitä kuunteleva huomaa ajattelevansa omien rakkaidensa kasvoja. Jos laulu on sellainen, että se kolahtaa itselle, se kyllä löytää aina jonkun kuulijan, uskoo Simojoki.
Afrikalle velkaa
Kun Simojoki oli 6-vuotias, hänen perheensä muutti Namibiaan. Pappi-isä ja opettajaäiti toimivat siellä lähetystyössä kahdeksan vuoden ajan. Afrikka jätti Simojokeen jäljen, joka kuuluu hänen musiikissaan. Laulu Etelänristi syntyi Simojoen perheen Afrikan matkalla laulajan täyttäessä 50 vuotta.
Monta kertaa muistan katselleeni
tähtitarhaa yllä hämärän.
Jostain sieltä saakka sydämeeni
hiljaa piirtyi risti etelän.
— Olen Afrikalle paljon velkaa. Uskallan sanoa, että ilman Afrikassa vietettyä aikaa laulut olisivat jääneet tekemättä. Sikäläinen elämäntapa, musiikki ja yhteisöllisyys tekivät vaikutuksen. Oma osansa oli myös lähetyslasten koulun luovalla ilmapiirillä ja siellä opiskelleen Jaakko Löytyn esikuvalla myöhemmin Suomessa.
Simojoki kävi koulua tuhannen kilometrin päässä vanhemmistaan. Heimoalueilla Ambomaassa työskennelleet vanhemmat lähettivät lapsensa kauas meren rannalle, koska siellä ei ollut malariaa.
Namibia oli silloin Etelä-Afrikan hallinnassa ja maassa vallitsi apartheid-politiikka. Rasistinen hallinto halusi pitää rodut erillään. Simojoki muistaa erilliset hiekkarannat ja vain valkoisille -puistonpenkit.
— Me suomalaiset edustimme väriltämme valkoisia, mutta mieleltämme mustia. Kirkon opettama ajatus, että Jumalan edessä kaikki ovat tasa-arvoisia, oli niin vaarallinen, että pappeja pidätettiin usein ja kirkon kirjapaino räjäytettiin. Olin silloin koulussa, mutta äiti kuuli muutaman sadan metrin päässä kotoa tapahtuneen räjähdyksen.
Simojoki myöntää, että kirkon ja lähetystyön nimissä on historian saatossa tehty myös paljon kyseenalaisia ratkaisuja. Esimerkiksi Namibiassa kiellettiin pitkään rumpujen käyttö ja tilalle tuotiin länsimaiset virret. Syynä oli se, että rummut liittyivät niin vahvasti pakanuuteen. Hänen ja namibialaisten oman kokemuksen mukaan lähetystyön saldo on kuitenkin kirkkaasti plussan puolella.
— Kun menee minne tahansa Afrikkaan ja löytää sairaalan, niin 90 prosentin varmuudella sen on perustanut joku hullu lähetystyöntekijä oman henkensä vaarantaen, Simojoki kiteyttää.
Kaavojen kangistama kirkko
Afrikasta Simojoki pääsee mieliaiheeseensa kirkon uudistamiseen. Hänestä kirkossa kaivattaisiin positiivista kulttuurivallankumousta. Ilo, yhteisöllisyys ja tekemisen meininki ovat usein kadoksissa.
— Muistan kun muutama vuosi sitten tuli televisiojumalanpalvelus, jonka pastori aloitti liturgian sanoilla "iloitkaamme ja riemuitkaamme". Sen vakavammalla naamalla ei sitä kyllä pysty tekemään, Simojoki nauraa.
Hän kertoo toisen, aivan tuoreen esimerkin. Erääseen suomalaiseen kirkkoon tuli afrikkalainen mies. Hän ei tuntenut suomalaista kulttuuria ja teki ratkaisevan etikettivirheen: istui suomalaisten viereen.
— Hänellä oli Afrikasta se kokemus, että kirkossa on yhteisö ja sieltä saa ystäviä. Mutta suomalaiset kristityt, jotka halusivat olla kirkossa rauhassa, vaihtoivat viereiseen penkkiin.
Simojoki ihmettelee, ovatko suomalaiset ainoa kansakunta maailmassa, joka tulee yhteen ollakseen yksin. Yksinäisyyden tarve nykymaailman oravanpyörässä on ymmärrettävää ja kirkosta saa etsiä hiljaisuutta, mutta pitääkö se tehdä messussa, jossa ollaan yhdessä Jumalan kasvojen edessä?
— Nykykirkossa on valitettavan usein käynyt niin, että yhteisöstä on tullut yleisö ja jumalanpalveluksesta kuin jonkinlainen maaginen ohjelmanumero. Joku on sanonut niinkin, että ei haittaa, vaikka kirkossa ei olisi ketään, pääasia on, että messu toimitetaan. Minusta jumalanpalvelus ei ole itsetarkoitus, vaan se on ihmistä varten ja siellä pitää puhua ihmisten kieltä.
Simojoki kertoo jälleen tarinan. Hänen tuttavaansa oli pyydetty saarnaamaan erääseen uusmaalaiseen seurakuntaan. Kirkossa olivat vain liturgina toiminut kirkkoherra, kanttori, saarnaaja ja tämän vaimo. Siitä huolimatta kaikki toimitettiin tarkalleen kirkkokäsikirjan mukaan.
Huvittavinta oli se, että kun messu loppui, niin pappi mennä viipotti albassaan ovelle odottamaan, että saa kätellä seurakunnan. Hän siis käveli ainoan seurakuntalaisen ohi, koska käsikirjassa niin luki.
Simojoki kysyy, onko kirkko perinnettä varjellessaan unohtamassa suurimman osan ihmisistä.
— Toki on paljon ihmisiä, jotka ovat löytäneet perinteisen messun. En halua ottaa heiltä mitään pois. Mutta sellaisen aloitteen tein kirkolliskokouksessa, että satsattaisiin rohkeasti myös uuteen, annettaisiin vaihtoehtoja eli messuja, jotka ovat aidosti yhteisöllisiä ja joissa käytetään nykypäivän kieltä ja musiikkia. Urkumusiikki on korkeatasoista taidetta, mutta liittyykö se mitenkään tämän päivän ihmisten elämään?
Kirkko olemme me
Simojoki kehottaa kirkkoaan ottamaan mallia oppi-isästään Martti Lutherista, jolle oli tärkeää, että ihmiset saavat kuulla evankeliumin omalla kielellään. Luther käänsi Raamatun kansankielelle, teki kapakkalauluihin hengelliset sanat ja haastoi muusikot luomaan uusia virsiä.
— Ja nyt me olemme juuttuneet 1500-luvulle. Mitä ihmeen luterilaisuutta sellainen on?
Simojoki uskoo, että monin tavoin repaleisilla ja juurettomilla ihmisillä on kysymyksiä, joihin kirkko voisi aidosti vastata. Kirkolla on tilaisuus antaa ihmisille paikka, jossa jokainen voisi kokea olevansa hyväksytty ja ystävien keskellä. Kirkossa voisi viihtyä, kuten Namibiassa viihdytään jopa tuntikausia. Lisäksi messu voitaisiin tehdä yhdessä niin, että ihmisten lahjat ja ideat tulevat käyttöön.
— Nyt kirkko on kuin kirkkovene, jota muutama työntekijä yrittää saada liikkeelle. Muut istuvat paikallaan ja ihmettelevät, miksi vene ei liiku. Muutos on kuitenkin mahdollinen. Olemme kotipaikkakunnallani Kangasalla tehneet 30–40 hengen vapaaehtoisjoukolla majataloiltoja kirkossa. Väkeä on lähes tuvan täysi joka kerta.
— Pitäisi oivaltaa, että kirkko ei ole joku jossakin joka järjestää jotakin. Kirkko olemme me, kaikki sen jäsenet. Jos jokainen jäsen tajuaisi, että voisi olla muutakin kuin vastaanottaja, saisimme paljon aikaan.
Pekka Simojoki ja Exit esiintyvät 5.–7.6. lähetysjuhlilla Tampereella.
Jaa tämä artikkeli: